Eilisiltana turvauduin jälleen unta helpottaviin lääkkeisiin-
kahden viikon unettomuus yhdistettynä pitkiin työpäiviin alkoi näkyä ja tuntua.
Töissä viimeisillä tunneilla olen niin väsynyt, että tuntuu kuin istuessani nukun silmät avoinna mutta kotiin ja sänkyyn päästyäni en saa unta.
Pyörin kilpaa ajatusten kanssa.
Suljen silmät ja Veeran paksut, hennosti kihartuvat hiukset luikertelevat poskelleni.
Pieni käsi kaivautuu peiton alta ja ottaa omastani kiinni.
Pienissä kynsissä on kimaltavaa pinkkiä kynsilakkaa.
Tunnen tytön lämmön, hengitän hänen shampoon tuoksuisia hiuksiaan.
Häivähdys hajuvettä.
Hymyilen luvatta hajuvesilläni käyneelle prinsessalle.
Tunnen Veeran vierelläni, kuten hän aina oli-
mahdollisimman lähellä, aivan kiinni.
Kun avaan silmät, hän katoaa.
Tulee itku.
On niin kova ikävä.
Syksyllä Veeran kuolemasta tulee kaksi vuotta ja vieläkään ei kulu päivää ilman, että miettisin häntä.
Tapahtunutta.
Jokaisella viikottaisella terapiatapaamisella varmistelen, etten ole sekoamassa koska siltä minusta välillä tuntuu.
Pelkään sitä, sekoamista.
Pelkään, että menetän elämänhallintani ilman, että itse tajuan sitä.
Pelkään, etten pääsekään eteenpäin ja yhtäaikaa tiedostan kuinka hyvin olen päässyt jo.
Vaikka aikaa on kulunut pari vuotta, elämä on pääpiirteittäin tasapainossa niin silti itse surutyössä, ajatuksissani, koen junnaavani paikallani.
Huomattavin ero alkuaikoihin on se, etten saa hysteerisiä itkukohtauksia enää niin tiheästi ja pystyn puhumaan Veerasta itkemättä.
Suru on siis muuttanut muotoaan, kuten sanotaan mutta ajatuskehä pyörii samaa vauhtiaan.
Edelleen ajattelen ja näen asioita, joita en haluaisi.
Käyn läpi samoja minuutteja, samoja tunteita.
Ilmeitä, sanoja.
Se on kuluttavaa, aivan järjettömän kuluttavaa.
Välillä tuntuu, ettei päähän mitään muuta mahdukaan.
Mutta ei hätää, olen kertonut tästä terapeutilleni ja varmistellut järkeni tasoa.
Tila on kuulemma hyvin tyypillinen, kun ihminen kantaa mukanaan vaikeita traumoja.
Olin kaupassa, kun yhtäkkiä päähäni iski ajatus:
Veera makaa puuarkussa kahden metrin syvyydessä mullan alla.
Minun lapseni!
Pieni, hento tyttöni.
Miten olen voinut jättää hänet sinne?
Maassa, kaivettuna maahan kuin jokin pieni muovinen lelu lapsuuden leikeissä.
Arkun kansi voi olla murskautunut maan painosta,
onko se murskannut Veerankin?
Eihän Veera pysty hengittämään siellä!
Veerahan palelee, maa on kylmä.
Ja pimeää, siellä on niin hirveän pimeää.
Veera pelkää pimeää.
Onko kaulaan ripustettu hopeinen suojelusenkeli tummunut?
Miksi se ei suojellut Veeraa elämässä?
Missä Veeran suojelusenkeli oli?
Kotimme vieressä on lasten leikkikenttä ja usein kuuntelen sieltä kantautuvia elämän ääniä.
Naurua ja itkua,
iloista kiljahtelua ja suuttunutta huutoa.
Tunnen kaipuuta ja epäreiluutta.
Veera rakasti leikkipuistoja, jokaisessa oli oma leikkinsä.
Muistan kerran, kun hän esitteli uuden taitonsa;
roikkui telineestä jaloillaan, pää alaspäin.
Kauhuissani ja tempun vaaroista saarnatessani autoin alas hölmistyneen tytön, joka yritti selittää osaavansa kyllä.
En antanut hänen tehdä temppua uudelleen yksin, seisoin vierellä.
Halusin suojella, ettei hänelle satu mitään.
Enkä loppupeleissä edes onnistunut siinä.
En, vaikka yritin kaikkeni.
Voimme yrittää varautua kaikkeen,
ihan kaikkeen ja silti kohdata jotain, mitä emme olleet ikinä kuvitelleetkaan.
Se on elämän arvaamattomuutta.
PS.
Olet ehkä huomannut, että en ole liittänyt näihin julkaisuihin Veeran kuvia.
Se johtuu siitä, että noin 98% Veeran kuvista on pystysuuntaisia ja ne eivät asetu surupäiväkirjan pohjaan.
Tai minun taitoni eivät riitä asettamaan niitä siihen.
Kerron Veeran tarinaa (vähän tiivistetymmässä muodossa) myös instagramissa @surupaivakirja.
Tili on julkinen, joten sitä pääsee kurkkaamaan myös ihan vaikka googlen kautta.
Voimia❤️Veera elää sinussa ja suojelee sinua, varmasti.
Voimia sinulle kovasti!Ikävä ja suru on varmasti pohjaton. Lisäksi tuon tapahtuman psyykkinen käsittely ja käsittäminen on varmasti raskasta. Elämä on välillä niin julmaa. Syy ei ollut sinun. Ei mikään oikeuta toista tappamaan. Vaikka olisi lähestymiskieltoa ym., normaali ihminen ei sen vuoksi lapselleen noin tee. Toisen käytöstä ei voi koskaan varmuudella ennustaa.
On vaikea löytää lohduttavia sanoja. Jospa tämä meidän todellisuus ei ole ainoa. Toivoisin niin, että voisimme jossain kohdatakin vielä poismenneet rakkaamme. Uskon, että vaikka Veera on haudassa, hän on myös muualla. Nämähän ovat asioita, joihin uskoo tai ei usko. Veera on myös sinun muistoissasi, unissasi, valokuvissa, kirjoituksissasi. Sinulla on ihana enkelityttö, ei enää tässä todellisuudessa, mutta jossain muualla. Olette varmasti -te kumpikin-monen myötätuntoisissa ajatuksissa.❤️
Minä luulen Mari, että tuo suru, suru lapsen menettämisestä, on niin valtavan suuri, ettei sitä voi käsitellä kuin pieni hippunen kerrallaan. Surutyö etenee hitaasti, omaan tahtiinsa, juuri oikeaan tahtiin kullekin. Ihmisen mieli on traumaattisissa kokemuksissa siinä kohtaa viisas, että se antaa palan kerrallaan käsiteltäväksi.
Luota itseesi ja omaan mieleesi, omaan kykyysi tehdä surutyötä juuri siihen tahtiin kuin on sinulle sopivaa.
Kaksi vuotta on kuitenkin lyhyt aika käsitellä yhden kokonaisen elämän menettämistä.
Voimia Mari ja kauniita kesäpäiviä ❤️
Voimia ja lohdutusta sinulle pyydän Mari ????
Elämän arvaamattomuus on julmaa, ja tällöinen on ihan liian julmaa.
Joku hylkää lapsensa ehdoitta ja tässä tapauksessa lapsi on viety rakastavalta ihmiseltä.
Surutyö on pitkä, onneksi ihmisen mieli käsittelee sitä pala kerrallaan.
Onneksi sinulla on Mari kirjoittamisen taito ja rakastavat ihmiset ympärilläsi
Voimia Sinulle <3
Olen niin vihainen sinua kohdanneeseen vääryyteen, ettei sanoja edes ole. Olet paljon ajatuksissa.
Voimia, todella järkyttävää lukea näitä..
Uskon et veera on sinun suojelusenkelinä nyt.