On kirpeä pakkasaamu, pihalla puistattelet.
Kysyn, pitääkö kääntyä hakemaan paksummat välivaatteet.
Olimme kotipihassa vielä.
Puistat päätäsi, kohta lämpenet.
Uskon sinua.
Kävelemme rauhassa, juttelemme niitä näitä.
Tai sinä juttelet, minä ehdin lähinnä vastaamaan kysymyksiin.
Puhut paljon.
Menet metsäreittiäsi, kuten jokainen aamu.
Polku menee kymmenen metrin päässä kävelytiestä.
Katson kuinka hypähtelet polulla, väistelet kiviä ja juuria.
Olet kuin pieni keiju.
Hetken päästä palaat kävelytielle, viereeni.
Vedän sinut kainalooni ja rutistan.
Kerron, kuinka ihana olet.
Koulu tulee näkyviin ja pyydät lupaa mennä oikoreittiäsi.
Lupaan.
Polku vie pienen metsän tapaisen läpi, notkon kohdalla olet poissa näkökentästäni muutaman sekunnin.
Kuulen sinut kokoajan.
Odotan sinua parkkipaikalla, pinkki olemuksesi ilmestyy näkyviin.
Moi äiti.
Eteisessä riisut vaatteesi puuskuttaen, hiuksesi ovat sähköiset.
Takin rinksu ei meinaa osua naulakon koukkuun, yrität muutaman kerran.
Et hermostu. Onnistut.
Kyykistyn ja otan sinut syliini.
Halaan sinua lujaa, kuiskaan korvaasi.
Äiti rakastaa sinua. Enemmän, kuin taivaalla on tähtiä. Hauskaa viikkoa.
Annan suukon poskellesi.
Päästän sinut.
Otat muutaman askeleen ja käännyt.
Poskesi punoittavat kirpeästä pakkasesta, hymyilet.
Etuhampaasi puuttuvat. Nitkutit ne jokin aika sitten irti.
Hymyilen.
Vilkutat vielä, ennenkuin lähdet touhuihisi.
Nähdään äiti viikon päästä.
Katson sinua kaunista, hymyilevää, iloista lastani.
Viimeisen kerran.
Vuosi sitten.
Vähän niinkö nykyäänkin,hön on omalla reitillään, mutta kuulet, tunnet ja näet hänet aina kun haluat,tosin muistoissasi. Ja niin raskasta kuin se onkin niin toisaalta lohduttavaa, vaikkei se välttämättä vielä tunnu siltä. Sinun pieni enkeli kulkee sinun rinnalla.
Mietin että kun jossain luki että sinun oli tarkoitus 29.10 hakea Veera eskarista mutta miten hoitajat päästivät Veeran isänsä matkaan jos oli sovittu että sinä haet? Toki turha sitä on jossitella ja ei se hoitajien syy ole.
Paljon voimia ja haleja❤️
Paljon voimia ja haleja Mari❤️
Kaunis ja valtavan riipaisevakin kirjoitus. Kyyneleet nousi jälleen, surusta ja menetyksestä jonka päivittäin kohtaat. Olen joka päivityksen luettuani jotenkin muuttunut, muuttanut näkökulmaa arkeeni, äidin voimaan, rakkauteen, kuolemaan ja elämään ja kaikkeen mitä voikin sattua elämässä. Joskus mietin pitkäänkin kirjoutuksiasi ja palaan niihin. Osan teksteistä olen lukenut useasti. Toisinaan Kirjoituksesi käyvät nopeasti ajatuksissa ja jatkavat matkaa. Halaan rakkaita vähän pidempään. Katson arkeani ja ymmärrän vähän vielä syvemmin olla siitä kiitollinen. Mietin kuinka moni muukin joutuu selviytymään kun on pakko. Pysyisinkö itsekin, varmaankin koska olisi pakko..
Kiitos kun kirjoitat. Tämä on merkityksellisin blogi jota olen seurannut. Voimia ja rakkautta Mari ❤️
<3
Juuri niinkuin Jaana yllä kommentoi. Omaa elämäänsä katselee eri tavoin.
Minäkin luen monesti tekstejä useamminkin. Tuntuu, että se on ainut tapa ottaa osaa Veeran kuolemaan.
Joudut kirjoittamaan asiasta, jota ei pitäisi edes olla. Toivottavasti kirjoittaminen auttaa sinua edes jollain tapaa.
Lähipiirissäni on havahduttu siihen, että hallitseva ja toisen ihmisen elämää rajoittava ihminen voi olla arvaamaton menettäessään sen, johon on valtaa pitänyt. Toivottavasti tekstisi auttaisivat ihmisiä havahtumaan siihen, kuinka kavalasti toinen voi alkaa hallita ja polkea.
Ihana lukea kuinka saat käydä kuntosalilla, kaupassa ja illanistujaisissa normaalisti tuntematta syyllisyyttä tai velvollisuutta selittää toiselle mitään. Että sinua halataan sinun itsesi vuoksi. On melkoinen kontrasti aiemmin kokemaasi, joka oli sinulle pitkään normaalia.
Toivon, että kirjoitat joskus työksesi ja me muut saamme lukea.
Kaikkea hyvää kaikkeen ❤️
❤️
Jokainen kerta, pelkään että näen omat lapseni viimeisen kerran.
Jokainen kerta rakastan heitä kuin näkisin viimeisen kerran.
Yhdeksän vuoden ajan.