Eilen Koo kysyi vointiani ja tuntojani nyt, kun lääkitykseni annostus on minimissään.
Kerroin, kuten asia on;
olen levottomampi, itkuisempi ja ahdistun herkästi mutta pärjään kyllä.
Koo kertoi, ettei hän ole huomannut minussa mitään noista.
Levottomuuden ja itkuisuuden kanssa pärjää kyllä mutta ahdistuminen vaikuttaa arkeen-
kaupassa käyminen on vaikeaa kun kaikki tuijottaa ja tunnen herkästi oloni uhatuksi.
Liikaa ihmisiä, liian lähellä.
Jos joku kulkee hetken pidempään takanani, tunnen pakokauhua.
Pahinta on, että tuo kaikki on vain ja ainoastaan minun pääni sisällä-
se saa minut tuntemaan itseni täysin sekopääksi.
Säikyksi sekopääksi-
säikyn ihan olemattomankin pieniä asioita.
Tarkistelen viikottain terapiassa, että olenko sekoamassa mutta toistaiseksi olen vain kärsinyt traumasta.
Veeran kuolemasta tulee vajaan puolen vuoden päästä 3 vuotta.
3 vuotta-
ja minun päässäni kaikki tuntuu tapahtuneen ihan vasta.
Tiedän sekä ymmärrän, että olen edistynyt ja edennyt elämässä mutta silti jollain tasolla tuntuu, kuin olisin jäänyt paikoilleni.
Aivan kuin seisoisin paikoillani ja aika kulkisi ohitse.
Tunsin samoin silloin, kun Veeran kuolemasta oli oikeasti ihan vähän aikaa.
Olenko siis taantunut surutyössäni? Palannut lähtöpisteeseen?
Se tuntuu ajatuksenakin ihan kamalalta.
Veera täyttäisi ensi kuussa 9 vuotta, olisi siis iso tyttö jo.
Olen miettinyt todella paljon sitä, miltä hän näyttäisi ja kuulostaisi.
Kuvittelen hänet tänne Kotkaan;
mitä koulua hän kävisi, mitä hän harrastaisi.
Kävisikö hän balettitunneilla? Kuvataidekerhossa?
Kummasta hän haluaisi rankkasia;
Hesburgerista vai MacDonaldsista?
Sanoisiko enää rankkaset?
Ajatukset sattuvat ja saavat itkemään-
mieli ja tunteet alkavat vapautua lääkkeen vaikutuksesta.
Minun on vaikea puhua Veerasta ilman, että ääneni särkyisi.
Olen varma, että tämäkin kaikki on vaihe-
sellainen vaikeampi vaihe, jota seuraa taas parempi,
helpompi vaihe.
Olen varma siitä, koska onhan niitä erilaisia vaiheita ollut jo pian 3 vuotta.
Lämpimiä halauksia ja ajatuksia täältä päin <3
Meni kymmenen vuotta ennenkuin pystyin puhumaan itkemättä tyttäremme kuolemasta, suru kulkee mukana loppuelämän, mutta se ei enää 20v:n vuoden jälkeen ahdista eikä vaikuta olotilaan, on aika ennen ja jälkeen sen, se on joku musta mörkö olkapäällä aina, että meillä on kuollut lapsi, minua se muutti monellakin tapaa, voimia
<3
Hei. Luulen, että ajatukset jauhaa ja saa jauhaa niin kauan, kuin on siihen on tarvetta. Ja onhan sekin tosi, että äitinä ei ikinä unohda rakasta lastaan. On niin vähän aikaa, koska vuodet menevät nopeasti ja mieli ei vaan tahdo uskoa tapahtunutta. Välillä uskoo jo päässeensä eteenpäin ja sitten tulee takapakkia ja itku on herkässä. Ajattelen, että siihen on lupa ja pitää olla itselleen armollinen. Toivotan sinulle mukavia kesäpäiviä❣
Siunausta,parantumista sinulle Mari ???
Voi sinua. Olet rakas<3
Voi vain kuvitella miten normaalia nuo sinun ajatukset ovat. Veera ”kasvaa” mielessäsi juuri niin kuin pitääkin, kohta 9 vuotias olisi ja yhä enemmän äitinsä näköinen.
Moikka, löysin tämän blogin pahuuden jälkeen podcastin kautta ja pakko sanoa tämän koskettaneen myös tälläistä 28v lapsetonta miestä.
En edes tarkalleen tiedä miksi kirjoitan tätä viestiä mutta jotenkin oli pakko tulla ilmoittamaan kuinka asia kosketti minua. Toivon kaikkea hyvää tulevaan ja lausahdus joka on omalla kohdalla pitänyt paikkansa on tämä: suru ei häviä koskaan mutta se vaihtaa muotoaan. Kaikkea hyvää sinulle ❤
♥️
Armahda itseäsi, ei sinun tarvitse ainakaan hävetä noita tunteita. Sinua kohtaan on tehty niin kauhean väärin – tyhjä syli. Niin väärin että siitä saa tunteakin sekoavansa. Onneksi apu on lähellä.
Voimia Mari ❤
❤ Kaikki vaiheet ovat tärkeitä ja ohimeneviä ja ottavat oman aikansa, juuri oikeanpituisen ajan. Suru muuttaa muotoaan kunnes kipu jonain päivänä hellittää ja muistot lämmittävät sydäntä ilman tuskaa. Hienosti olet selvinnyt eteenpäin. Veera olisi ylpeä kun haluaa että äiti on onnellinen ❤ Hänelläkin kun on kaikki hyvin taivaassa ja tietää että näätte vielä ?