Unessa istuin lapsuuden kotitaloni portailla ja pidin pientä Veeraa sylissäni-halasin lujaa ja itkin.
Tiesin, että hänet viedään minulta pois.
Veera on käynyt unissani joka yö jo jonkin aikaa;
jokaisessa unessa olen surullinen, sillä tiedän sen olevan vain unta.
Se on kipeä, julma muistutus siitä mitä olen menettänyt ja
yhtä aikaa ihana muisto siitä, mitä minulla oli.
Olen viime aikoina ajatellut kaiken julmuutta.
Rumuutta.
Pieni, viaton lapsi luotti isäänsä-
palvoi tätä.
Isää, johon hän saattoi turvata aina.
Isä, jonka piti suojella ja jonka, lähellä ei tarvinnut pelätä.
Mitä se isä teki?
Tappoi.
Telotti.
Petti pienen viattoman lapsen luottamuksen.
Kahden viikon päästä tulee kaksi vuotta siitä maanantaista, jona maailma hajosi.
Kaksi vuotta siitä, kun poliisi seisoi keittiössäni-
katsoi suoraan silmiin.
Voin vieläkin nähdä hänen ilmeensä, kun suljen silmäni.
Muistan millainen takki hänellä oli.
Kaksi vuotta ja muistan kaiken kuin eilisen.
Muistan ja tunnen sen tunteen kehossa-
kun kaikki voima katoaa.
Kylmyys,
hirveä kylmyys, joka ei helpottanut vaikka kuinka puit tai kietouduit viltteihin.
Se kylmyys oli jossain sisälläni.
Ja se tyhjyys,
suunnaton tyhjyys, jonka tunsin kun istuin terassilla pimeydessä.
Minulla ei ollut enää mitään.
Sen maanantain piti olla ihan tavallinen mutta siitä tulikin sellainen, jota ei unohtaisi koskaan.
Tuosta maanantaista on menty eteenpäin,
välillä kompuroiden ja välillä pää pystyssä.
Ja välillä on menty vähän taaksepäinkin.
Edelleen pidän kantavana ajatuksena sitä, että minun täytyy kertoa Veeran tarinaa.
Toki kantavina tekijöinä on sen lisäksi Koo ja koko uusi rakennettava elämä yleisesti.
Tyhjyys ei ole enää niin suunnaton,
se on alkanut hiljalleen täyttymään.
Eräs kohta siitä ei kuitenkaan täyty koskaan-
eikä sen kuulukaan.
Vaikka olen väsynyt, keskittyminen on haastavaa ja näemme Koon kanssa lähinnä vain nukkumaan mennessä, jolloin myös vaihdetaan päivän kuulumiset, pidän elämästäni.
Arjesta,
siitä kun kaikki on aivan tavallista-
muille varmaan vähän tylsääkin.
Minulle se on jotain aivan muuta.
Olen joutunut kohtaamaan ja käymään läpi täysin epätavallisia ja -inhimillisiä asioita;
sellaisia, joita ei uskoisi edes oikeasti tapahtuvan.
Tavallisen vastakohtia.
Asioita, joiden käsittelyyn ei avuttoman ihmisen mieli kykene.
Sellaisia, joita olemme lukeneet kirjoista ja miettineet mistä kirjailija keksii niin järjettömiä asioita.
Eihän sellaiset voi olla totta.
Minulle ne ovat.
Ehkä sen vuoksi nautin normaalista ja tylsästä arjesta.
Siitä ihan tavallisesta.
Aurinkoista viikonloppua!
Tasan vuosi minun maailmani romahti. Ikävä on suuri. Minun tarinani on aivan eri, mutta lapsen menettäminen on niin raskas kantaa. Olen lukenut blogiasi ja ihailen, että jaksat kirjoittaa niin luontevasti tuntemuksistasi. Päivä kerrallaan mennään, muuta ei voi.❣
<3
Voimia Mari-rakas, siihen kahden vuoden takaiseen rumuuteen ja vääryyteen mitä olet kokenut. Muistan sinua usein.