Olen jo useamman päivän ollut huonovointinen-
sekä fyysisesti, että henkisesti.
Ja varmasti molemmat vielä provosoivat toisiaan.
Pari viikkoa sitten hampaisiini tehtiin mittava remontti, jossa mm. parsittiin useampi lohkeama ja poistettiin yläviisaudenhampaat. Toimenpiteet onnistuivat tunnottomaksi puudutettuna hienosti mutta jälkikivut ovat saaneet hermot tiukalle.
Ja tottakai alkaneen syksyn kunniaksi myös oikeanpuoleinen poskionteloni päätti tulehtua ja sen vuoksi hetkittäin paine tuntuu räjäyttävän pään tai vähintään työntävän silmän pois kuopastaan.
Rään määrästä ja laadusta en viitsi edes mainita.
Kaikki tuo kipu on siinä mielessä ok koska niitä voi hillitä, jopa poistaa, lääkkeillä.
Jostain syystä, ehkä jatkuva särky ehkä syksy ehkä elämä, olen ollut monta päivää hyvin alakuloinen, hermostunut ja itkuinen.
Taas on ollut hetkiä, kun luovuttaminen tuntuu järkevältä.
Tuntui, kuin eläisin eri maailmassa;
seison paikoillani, kun maailma jatkaa radallaan ja ihmiset sekä elämä kulkevat eteenpäin.
Olen yksin ihmisten keskellä-
siltä minusta tuntuu.
Pienetkin vastoinkäymiset ja ongelmat tuntuvat maailmanlopulta- turhaudun helposti enkä saa pidettyä itseäni kasassa.
Paitsi töissä,
siellä minulla on niin vahva työidentiteetti, että se suojelee henkilökohtaisilta reaktioilta.
Ja minusta se on hyvä-
sosiaalityötä tekevälle se on tärkeä itsepuolustusmekanismi.
Eräs alkuilta lähdin itkien rakennukselta ja jätin Koon ihmettelemään mikä minua vaivasi.
En voinut selittää, kun en oikein tiennyt itsekään.
Tai tiesin mutta en vain saanut sanottua sitä ääneen.
Minulla on niin järkyttävän kova ikävä Veeraa.
Kokoajan.
Ikävä on niin voimakas, että se sattuu.
Eikä siihen kipuun ole lääkettä.
Kotona makasin sohvalla sikiöasennossa ja halasin tyynyä-
lapsenomaisesti kuvittelin sen olevan Veera.
Itkin niin, etten saanut henkeä.
Tutut kysymykset ja syytökset sinkoilivat päässä ja sydämessä.
Kaikki katosi ympäriltä, oli vain tuska ja epätoivo.
En pystyisi tähän-
en elämään ilman Veeraa.
En pystynyt hyväksymään hänen kuolemaansa-
en sitä, ettei häntä ollut enää.
En sitä, että menetin hänet.
En pystynyt. Enkä pysty.
Mietin myös sitä, miten ajoittainen epävakaa käytökseni vaikuttaa ihmissuhteisiini-
Koohon, perheeseeni, ystäviini ja lähipiiriini.
Kaikki läheiseni kuuluvat niihin tunteessani ohitseni ja eteenpäin kulkevia ihmisiä-
heidän surunsa on niin eri vaiheessa, kuin minun.
Pelkään heidän ajatuksiaan minua kohtaan,
ovatko he kyllästyneet minun suruuni ja ailahtelevaiseen käytökseen?
Onko minusta tullut taakka, rasite?
Kaikki itkukohtaukset, ylireagoinnit ja -herkkyydet.
Tai hiljaisuudet, ahdistukset ja alakulot.
Jos minun itsenikin on vaikea kestää niitä miten lähipiirini kestäisi?
Ajatus siitä, että minut koettaisiin taakkana on kamala-
kyse on kuitenkin asiasta, jolle en voi mitään.
Suru on niin hemmetin vaikea, koska se on arvaamaton.
Yhdessä hetkessä on hyvä olla ja toisessa kaikki romahtaa.
Se on hämmentävää itsellekin niin ei voi kuin kuvitella mitä se muille on.
Haluan kuitenkin uskoa, että romahduksista ja vaikeista kausista huolimatta olen päässyt eteenpäin.
Muistan kuinka heti Veeran kuoleman jälkeen syytin itseäni siitä, että olin niin hyvässä kunnossa ja järjissäni.
Miten pystyin olemaan, minun lapsenihan on kuollut?
Kyseessähän oli se suojausvaihe ja robottimaisuus millä mieli varmisti, että viralliset asiat ja hautajaiset tuli hoidetuksi.
Sitten tulikin rytinällä se aika, kun en todellakaan ollut hyvässä kunnossa enkä varmasti ihan järjissänikään.
Ja sitä taas seurasi jakso, jossa olin kerännyt voimia sen verran, että podin huonoa omatuntoa siitä etten ollut kunnossa ja työkykyinen enkä saanut kiinni normaalista elämästä.
Soimasin itseäni, kun en kyennyt tuohon kaikkeen vaikka Veeran kuolemasta oli JO niin ja niin kauan.
Lääkäri ja terapeutti toisensa jälkeen yritti saada minut ymmärtämään, että suru on pitkä ja vivahteikas prosessi.
Jos oikeasti olisin toipunut siinä ajassa missä oletin niin tapahtuvan, olisi ollut suuri syy huoleen.
Ensi kuussa tulee kaksi vuotta ja edelleen vointini on vaihteleva-
toki suhteellisen tasainen ja vointiin reagointi tapahtuu hyvin eri tavoin mitä aiemmin.
Edelleen on niitä huonoja jaksoja mutta erona aiempiin on se, että niiden rinnalle on kehittynyt paljon hyvää sisältäviä jaksoja.
Niiden voimalla ne huonotkin jaksaa vähän paremmin.
”Niin monta syytä vihata,
olla maailmalle katkera.
Vielä sä selviit mistä vaan
jos avaat
kaikki ne lauseet joita sanonut et,
julmimmat tunteet joista kii pitelet.
Kivut joita kannat ja sun sisällä soi,
päästä ne pois, päästä ne pois”
(Samuli Edelmann- Päästä ne pois)
Mari,surussa ei ole aikaa milloin se pitäisi olla läpikäyty,se on prosessi eikä ole aikaa milloin siitä pitäisi olla ns parantunut. Sinä olet uniikki ihminen joka prosessoi asiaa omalla tavalla ja fyysinen kipu ilman muuta latistaa mieltä ja saa epätasapainoon herkän ihmisen,ja suru ja kaipaus ja kaikki muu nousee vahvempana pintaan. Ole rauhassa oma itsesi,toimi niinkuin itse koet parhaaksi,ei ole kaavaa jonka mukaan surevan pitäisi elää ? Muistan sinua ja Koota,pyydän armollisuutta sinulle itseäsi kohtaan ja miehellesi ja läheisillesi ymmärrystä ja kärsivällisyyttä ???
Ihanat sanat tuossa Edelmannin kappaleessa <3
Minä uskon, että lähipiirisi ymmärtää sinua ihan varmasti, älä siihen huoleen ylimääräistä jaksamista ja energiaa hukkaa. He itsekin kaipaavat ja surevat, murehtivat jokainen omalla tavallaan. He tietävät, että kaikkein suurin ja syvin murhe on aivan varmasti äidillä. Äidillä, joka sai 9kk lastansa kantaa sydämensä alla ja sen jälkeen elää yhteistä elämää hyvin liki toisiansa.
Kyllä he sinua ymmärtävät – ja ovat huolissaan sinusta. Mutta kyllä, hekin näkevät, että vaikeiden aikojen rinnalle on tullut paljon hyvää ja hyviä aikoja. Kyllä he sinua jaksavat. Anna heidän auttaa ja tukea.
Luulen, että vanhana mummonakin vielä kaipaat <3 Mutta ehkä ajan saatossa nuo ahdistavat hetket ja romahdukset käyvät aina vain harvemmaksi? Toivon, että niin käy.
Voimia sinulle, voimia <3
Veera pyyhkisi nyt kyyneleesi ja sanoisi, että äiti älä nyt murehdi enempää, syystuulen mukana lähetän sinulle lentosuukkoja <3
❤️
olette mielessäni <3
Sinä olet päässyt hienosti eteenpäin!! Ja saat käyttää suruusi niin paljon aikaa ku tarvitset. Et ole jämähtänyt ja läheiset varmasti näkee sen. Tämä aika vuodesta saattaa olla vaikein pitkäänkin, mutta aika kuluu vääjäämättä. Kohta on taas kesä!! ??
Kaikki läheisesi ymmärtävät tunnetilasi. Olethan puhunut niin paljon ja kertonut mitä tapahtui, etkä varmasti ole heille taakka. Syksy tulee aina muistuttamaan sinua siitä kamalasta päivästä, mutta se muuttuu. Suru muuttaa muotoaan.