Viime päivinä olen taas pyöritellyt mielessäni sitä maanantaita ja ensimmäisiä päiviä sen jälkeen.
On uskomatonta, miten niin tuikitavallinen maanantai muuttui hetkessä maanantaiksi, joka tuhosi kaiken.
Tuhosi minut.
Muistan kuinka olin jännittynyt lähestymiskiellon vuoksi ja yhtäaikaa iloinen, koska Veera tulisi kotiin.
Minulla oli kova ikävä, viikko erossa tuntui ikuisuudelta.
Onneksi en silloin tiennyt, että se todellinen ikuisuus olisi vielä edessä.
Siskoni haki minut töistä, kerroin päivän tapahtumat.
Kävin kaupassa;
ostin leipää ja prinsessaponilehden.
Siinä oli jotain meikkijuttuja ja arvelin Veeran pitävän siitä.
Se kauppapussi sisältöineen lojui siskoni auton takapenkillä pitkään –
en tiedä, mihin ne lopulta joutuivat.
Se vaalea gluteeniton leipä siinä keltaisessa pussissa ja prinsessaponilehti.
Muistan, kuinka parkkipaikalta eskarille kävellessäni olin jotenkin malttamaton.
Tähyilin Veeraa mutta pinkkiä pipoa ei näkynyt missään.
Eikä reppua naulakossa.
Näin jälkikäteen ajateltuna on outoa, miksi tunsin oloni juuri silloin kummalliseksi.
Veera jätti tavaransa yleensä juuri siihen mihin ne sattuivat jäämään-
se, ettei reppu ollut naulakossa, ei olisi normaalisti mikään ihme.
Miksi se juuri silloin tuntui siltä?
Osasinko tietämättäni pelätä jotain?
Palasin autolle puolijuoksua ja yritin samalla kaivaa puhelinta takin taskusta.
Se oli se vihreä parkatakki.
Kädet tärisivät niin, etten saanut puhelimesta kiinni.
Muistan miten hätä alkoi kertyä sisälläni.
Missä Veera on?
Se odotus, se reilun tunnin odotus, oli elämäni hirvein ja pisin tunti.
Olin täysin lamaantunut, en pystynyt mihinkään.
En ajattelemaan, en keskittymään.
Hyvä, jos pystyin hengittämään.
Poltin niihin aikoihin tupakkaa mutta en käynyt sinä aikana kertaakaan tupakalla.
En pystynyt liikkumaan.
Minulla oli pipo päässä, minua paleli.
Isä kysyi puhelimessa hirveästi vaikeita kysymyksiä,
komensi ajattelemaan ja miettimään.
Yritti pitää kasassa.
En kyennyt mihinkään niistä.
Tieto pimensi kaiken.
Mielessäni oli ristiriita;
miten poliisi voi sanoa, että Veera on kuollut kun Veeran piti tulla tänään kotiin?
Ne olivat kaksi erillistä lausetta, kaksi erillistä asiaa.
Syy ja seuraus, joita en kyennyt yhdistämään.
En halunnut kuulla mitään, en halunnut että kukaan koskee.
En hallinnut tärinää, en käytöstäni.
En hallinnut itseäni.
Istuin lattialla, nojasin lipastoon ja käsiini.
Ystäväni komensi kertomaan mitä on tapahtunut.
Shokissa olevia ihmisiä täytyy topakasti käskeä.
Hän oli topakka, katsoi silmiin mutta muistan, että hänen äänensä vapisi.
Mitä on tapahtunut?
En tiennyt ja tiesin.
Tiesin mutta en ymmärtänyt.
Muistan, että ystävälläni oli vihreä paita päällään.
Äiti ja isä.
Odotin heitä, tuntui etteivät he tule koskaan.
Tulivat ja toivat mukanaan ymmärryksen.
Veera ei tule enää kotiin.
Minun pieni, rakas Veerani on kuollut.
Ymmärrys vei voiman koko kehosta.
Kaikki jännitys lihaksissa, kaikki se voima millä pidin kehoni kasassa, hävisi.
Voimattomana romahdin vanhempieni syliin, kuin pikkulapsi.
Isä halasi lujaa, äiti silitti hellästi.
Siinä oli kaikki mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin.
Illalla istuin terassilla kylmässä.
Tuijotin pimeää takapihaa ja mietin, miten voi olla niin hiljaista.
Oli arkipäivä ja myöhä mutta en tiennyt kumpaakaan.
En tiennyt mitä kello on, enkä ketä asunnossani oli.
En tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi, en mitä minun pitäisi tehdä.
En tuntenut nälkää vaikka olin syönyt viimeksi edellispäivänä.
Minä vain olin.
Serkkuni tuli seurakseni, ei puhunut mitään, tuijotti vain samaan suuntaan.
Muistan, kuinka epätodelliselta koko päivä tuntui.
Kerroin sen.
Serkkuni pyysi minua sisälle, olin istunut pihalla jo pitkään.
En tuntenut kylmää.
Nukkumaan mennessä vedin Veeran huoneen oven kiinni.
Heräsin jo aamuyöllä vaikka olin ottanut unilääkkeen.
Itketti ihan hirveästi, eilispäivä oli totta.
Toiveista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta eilinen oli totta.
Nousin ylös, keitin kahvia.
Yritin olla hiljaa, että muut saisivat nukkua.
En muistanut ketä luonani edes oli.
Istuin keittiön himmeässä valossa ja yritin kasata itseäni.
Olo oli epäuskoinen, epätoivoinen.
Ei tällaista voi tapahtua.
Miten minä koskaan voisin selvitä tästä?
Päivä valkeni hiljalleen.
Aamut perheeni kanssa olivat ennen täynnä naurua ja iloa, typeriä vitsejä.
Nyt kaikki olivat hiljaisia ja vakavia. Itkuisia.
Päivä toi mukanaan kukkia ja suruvalitteluita.
Muistan kuinka ihmettelin miten nopeasti sana kiiri.
Raivasin yhden lipaston päälisen kukkia ja kortteja varten-
sen lipaston, jonka päällä oli Veeran kuvia.
Jätin kaksi paikoilleen ja laitoin kynttilän niiden viereen.
Puhelin piippasi kokoajan viesteistä, luin jokaisen mutta en aina jaksanut vastata.
Lähimpiä ihmisiä kävi luonani, osa vain halasi itkien eteisessä pystymättä enempään.
Eikä enempään edes tarvinnut pystyä, en minäkään pystynyt.
Osa tuli kahville asti.
Niinä päivinä kahvinkeitin porisi kokoajan.
Joku jossain vaiheessa sanoikin, että jos ei muuta ole tehty niin kahvia ainakin on juotu.
Kai kahvi oli siinä täysin epänormaalissa ajassa ainoa tavallinen asia, johon jokainen epätoivoisesti tarttui saadakseen kiinni edes jostain normaalista.
Minäkin.
Niinä ensimmäisinä päivinä aivoihin kytkeytyi jokin ohjelma, joka pakotti keskittymään virallisiin asioihin.
Tunteet väistyivät, järki otti vallan.
Hautajaiset, kuolinilmoitukset, arkku jne.
Keskityin niihin.
Muistan, kuinka sen ensimmäisen viikon lopulla katsoin kalenteria;
Veeralla olisi ollut hammaslääkäri.
En ollut tajunnut perua sitä.
Palautin kirjastoon Veeran lainaamat kirjat ja laskin kirjastokortin kasan päälimmäiseksi.
Veera ei tarvitsi sitä enää.
<3 <3 <3
❤️❤️
Niin surullinen olen sinun puolestasi ❤ Kaikki kirjoituksesi olen lukenut ja ne saavat minut joka kerta surulliseksi. Se mitä sinulle on tapahtunut; sitä ei ihmismieli pysty ymmärtämään.
Sinulla oli ja tulee aina olemaan aivan ihana, pieni, valloittava tytär. Hän kulkee aina mukanasi ja asuu sinun sydämessäsi ❤ Äidin sydämessä ❤
Voi hyvin ❤
Terv. Johanna
Sydän pakahtuu, kun tuntuu niin pahalta.
❤
Oletkohan tätä lukenut?
https://seura.fi/ilmiot/tarinat/ville-kuoli-12-vuotiaana-jaakiekkomaalin-alle-pojan-kuolema-avasi-johannalle-oven-auttamisen-maailmaan/
Emo etsien huoneesta huoneeseen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy,
oi, minne äidin lintunen lensi?
He verhosivat ikkunat uutimiin
ja katu kuusenlehvillä peiteltiin.
Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?
Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,
kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.
Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?
Ne sanoi hänen matkalle lähteneen.
Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,
ma miks en hältä hyvästejä saanut?
Ja äiti se huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy,
oi, minne emon lintunen lensi?
-Eino Leino
Tämä on niin kaunis, kannattaa kuunnella Jorma Hynnisen laulamana, Oskar Merikannon sävellys.
Kaikkea hyvää elämääsi Mari, ja voimia surun allokkoon <3
Ei kirjoittamaasi voi lukea, etteikö ”itkun kaulukset, kurkkua kurista”. Miten olet selvinnyt tähän asti. Olet super vahva Mari, näin Veera sen haluaa ollakin, hän antaa sinulle voimaa jaksaa. Se voima tulee niistä ihanista muistoista hänen kanssaan. <3
Sanaton. Mutta ylpeä ja onnellinen, että jaksat jatkaa elämää. Koskaan emme unohda! ❤️
Olette ajatuksissa. Paljon paljon voimia!
❤️
❤
”Veera on nyt siellä keijukoulussa. Se on sellainen taikakoulu.” Kävimme haudalla tänään.
Meillä on lapsille puhuttu aina suoraan ja kiertelemättä kaikesta. Veera hurmasi lapseni hetkessä eskarissa.Kaunis keiju joka nauroi paljon.