Mihin tämä aika oikein menee?!
Voisi ajatella, että kirjoittamattomuus on hyvä juttu-
että olo olisi ollut sen verran hyvä, ettei ole ollut tarvetta purkaa tuntoja sanoihin.
Totta osittain tuokin, olen kyllä voinut hyvin mutta totuus on, että en ole kirjoittanut koska en ole yksinkertaisesti ehtinyt.
Minäpä kerron miksi.
Viime viikolla olen nimittäin palannut töihin!
Enkä mihin tahansa työhön vaan lastensuojeluun.
Kuulostaa hurjalta ja raskaalta ja onkin, molempia, mutta ennenkaikkea se on antoisaa, opettavaa ja mukavaa hommaa.
Olen huomannut, että työ poikkeavista oloista tulevien lasten kanssa on nostanut työmotivaationi korkealle.
Halu olla läsnä on vahvempi kuin yksikään ärsyyntyminen, jonka vastaanotettu räkyttäminen on saanut aikaan.
Lapset, työkaverit, -ympäristö ja itse työ on niin mukavaa, että jokaiseen vuoroon lähtee mielellään.
Aloitin työt kuitenkin varauksella;
en tiennyt yhtään miten reagoisin Veeran kuoleman jälkeen työhön lasten kanssa, etenkään lasten, joiden tarina poikkeaa tavallisesta.
Aivan kuten Veerankin.
Se varaus karisi kuitenkin nopeasti.
Ehkä myös jossain takaraivolla on se ajatus, että haluan auttaa näitä lapsia koska Veeraa en pystynyt.
Terapeuttini tarttui tähän;
koenko edelleen etten pystynyt auttamaan Veeraa?
Koen ja en koe.
Ajoittain mielen valtaa syytökset tapahtuneesta mutta silloin sanon ne ääneen-
joko Koolle tai jollekin ystävälle ja he palauttavat minut maanpinnalle.
Ajatus ei siis enää hallitse mieltäni vaan lähinnä herää jostain tilanteesta.
Eikä se enää tule esille ahdistavana ja lamaannuttavana vaan lähinnä analyyttisenä; aivan, kuin kävisin jonkinlaista purkukeskustelua pääni sisällä.
”Missä onnistuit, mitä tekisit toisin.
Mainitse 3 asiaa, joita lähtisit ja miten lähtisit kehittämään”
Töiden lisäksi aika menee myös taloprojektin parissa.
Toki päävastuu ja suurin työ siinä on Koolla mutta yllättävän paljon siellä tekemistä on ollut minullekin.
Oli sitten töissä, töissä ja rakennuksella tai vain rakennuksella, niin lopputulos on yleensä aina ollut sama;
illalla on ollut niin poikki, että ainoa päässä liikahtanut ajatus on ollut uni.
Viime viikonloppuna oli kaunis ilma ja haravoin auringonpaisteessa.
Nurmikolla putkahteli esiin etanankotiloita.
Hymyilin, kun mietin kuinka innoissaan Veera olisi niistä.
Kuinka hän jännittyneenä hihitellen ja kiljahdellen tökkisi kotiloa ennekuin uskaltaisi koskea siihen.
Keräisi niitä, rakentaisi etanafarmin.
Antaisi niille nimiä kuten sille yhdelle lemmikkikärpäselle, jota piti ensin salaa muovipurkissa huoneessaan.
Haravoinnin välissä kävelemässä rannassa ja pysähdyin hetkeksi katsomaan sinisenä välkehtivää merta.
Aurinko lämmitti viileän tuulen kylmettämiä poskia, kuulin lintujen laulun.
Ajattelin Veeraa, ikävä kouraisi vatsanpohjaa.
Oli hyvä olla ja itketti yhtäaikaa.
Sinä päivänä tuli vuosi ja viisi kuukautta Veeran kuolemasta.
Unista puheenollen.
Veera on ollut useana yönä kateissa,
olen hädissäni etsinyt ja yhtäaikaa tiennyt mitä tulee tapahtumaan.
Eräässä unessa löysin Veeran;
hän oli ennen suvussamme olleen autokorjaamon myymälätilassa, kassalla, isänsä kanssa.
Piti tätä kädestä.
Seisoin ikkunalasin takana ja yritin huutaa.
Kukaan ei kuullut.
He lähtivät kassalta, kävelivät käytävää kunnes katosivat.
Sinä yönä olin huutanut ääneen,
Koo kertoi aamulla rauhoitelleensa minua yöllä.
Tiistaina tein Prismassa viikon ruokaostokset, olin jo lähdössä, kun tajusin etten tunne enää tuijotuksia.
Niitä, jotka itse kuvittelin.
Tulkitsen sen hyväksi asiaksi, edistymiseksi.
Yksi ahdistustekijä voitettuna.
Eilen puhuin vanhempieni kanssa puhelimessa-
koronatilanteen vuoksi me emme päässeet pohjoiseen eivätkä he etelään.
Puhelun jälkeen minulle tuli itkuinen olo.
Tajusin kuinka paljon kaipasin perhettäni ja kuinka paljon toivoin, että he pysyisivät terveinä.
Tajusin, kuinka paljon odotan, että näemme jälleen.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.
Ompa mukavaa lukea, että Mari olet palannut työelämään. Ihanaa kevättä sinulle ja Koolle, pitäkää huoli toisistanne ja ennen kaikkea, pysykää terveinä.
Pidetään ❤️ .. ja sitten kun maailma palaa raiteilleen, niin taas nähdään!! ☀️
Sinulta löytyy lastensuojelussa paljon kokemuksen tuomaa ymmärrystä. tsempit työelämään.
Mari , olen seurannut Sinua ja blogiasi etäältä, aina lukien , sydän väristen … olet niin paljon kokenut, vaikeaa ja pahaa mutta Sinussa on valo joka valaisee tulevaisuuttasi . Sinä pärjäät ja selviät ❤❤❤ Aurinkoista kevättä Sinulle toivoen ..
Kiitollisella mielellä luin tämän kirjoituksesi. Valo ja voima lisääntyy ja varjot katoavat, vähitellen. Terveiset myös Koolle, rakkautta ja terveyttä teille uuden rakentajille.
Ihan mahtavaa!Lastensuojelussa riittää työsarkaa,mutta se palkitsee kyllä. Itsekin kaipaan niihin hommiin. Sinä jos joku ymmärrät rinnalla kulkemisen taidon,kun sinunkin rinnalla on kulkenut moni heikolla hetkellä lukemani perusteella. Aurinkoa sinulle ja työyhteisöösi myös!
❤
Jumalan siunausta elämääsi,vointiin parisuhteeseen työhön ja talon rakentamiseen! ???