Aamulla röhnötin sohvalla erittäin epäergonomisessa asennossa, join aamukahvia tyhjään vatsaan (ja vatsalle – koska tottakai läikytin) ja selailin somen tarjontaa.
Sosiaalinen media pursusi heti aamusta pirteitä kasvoja, virheettömiä hiuksia eikä unirähmästä silmissä ollut tietoakaan.
Terveellisiä ja herkullisia ruoka-annoksia, treenikuvia ja hymyjä.
Sitä kaikkea yhdisti yksi sana: hyvinvointi.
He viestittivät kuvillaan terveellistä elämää, hyvinvointia ja opastivat kohti sellaista.
Minua huvitti.
Olen aina pyrkinyt liikkumaan ja syömään oikein, välillä se onnistuu ja välillä ei. Syöminen harvemmin kuin liikkuminen.
Eron jälkeen, ennen Veeran kuolemaa liikuin lähes orjallisesti –
lenkit olivat minulle henkireikä.
Ne olivat 10 kilometriä ilman ahdistusta ja yhtäkään ajatusta.
Nollausta.
Sen sijaan olen aina ollut huono syömään.
Välillä onnistun pitkän aikaa syömään terveellisesti ja sitten sormia napsauttamalla se leviää käsiin. Sitten voi olla pitkiä aikoja etten syö mitään.
Vielä tänäkään päivänä en ole oppinut syömään aamupalaa, ja uskokaa pois; olen kyllä yrittänyt.
Vuosi sitten tähän aikaan en syönyt oikeastaan ollenkaan ja jos söin, niin ruokaympyräni koostui kolmesta (tai neljästä) asiasta:
sipsit ja american-dippi, mangonovelle ja satsumat.
Elin niillä kuukauden – ne olivat ainoat, mitä sain syötyä oksentamatta.
Ensimmäisen kokonaisen oikean ruoan annoksen söin Veeran muistotilaisuudessa.
Se oli outoa; yhtäkkiä minulle tuli valtava nälkä, aivan kuin kehoni olisi viimeinkin antanut minulle luvan syödä.
Lusikoin lihakeittoa, kuin en olisi koskaan saanut ruokaa.
Illalla oksensin.
Tyhjyyteen ja korkeintaan sipseihin tottunut vatsa ei tiennyt miten suhtautua oikeaan ruokaan.
Siitä lähtien oli kausittaista söinkö hyvin, huonosti vai lainkaan.
Hautajaisten jälkeen, viime vuoden lopulla elämäni oli kaukana hyvinvoinnista. Valvoin yöt, torkuin päivät. En nukkunut.
Jossain vaiheessa iltapäivää siirryin sängyltä sohvalle.
En käynyt juurikaan ulkoilmassa, jos kävin tein sen ystävieni vuoksi.
Elin lähinnä neljän seinän sisällä.
En tehnyt mitään, en nähnyt ketään.
Itkin, torkuin ja sitten itkin lisää. Tuijotin vain eteeni.
Aamuyöllä siirryin sänkyyn torkkumaan.
Summasummarum.
Nyt, vuosi myöhemmin, kun makaan epäergonomisessa asennossa sohvalla ja juon aamukahvia tyhjään vatsaan samalla, kun selaan somea on minulle edistystä.
Kaikki se ns. epäterveellinen on minulle edistystä parempaan.
Se on minulle hyvinvointia.
Hyvä Mari!!!
Olen niin iloinen, että sieltä jostain hyvin, hyvin pienistä asioista löytyy jotain hyvää. Eteenpäin mennään, olet ajatuksissani. <3
”Aina ei tarvitse olla aikaansaava, toisinaan riittää, että hengittelee.” ❤
Voin samaistua täysin. Odotin lasta kun hänen isänsä kuoli. En pystynyt surultani, shokiltani syömään. Kun vihdoin sain itseni ulos ja söin pizzaa, sain arvostelua osakseni somessa koska pizzassa oli aurajuustoa. Suhteellisuudentajua ei ollut arvostelijoilla yhtään. Lapsi syntyi terveenä. Otan osaa suunnattomaan suruusi. Olen itkenyt paljon tätä lukiessa.