Eilisiltana ajoin kotiin, kun ambulanssi ohitti minut valot vilkkuen.
Sillä oli kiire pelastamaan, auttamaan.
Veeralle ei soitettu ambulanssia, ei tarvinnut.
Ambulanssillahan kuljetetaan vain eläviä.
Mitään ei ollut tehtävissä.
Kaikki oli ohi.
Siksikin Veeran kuoleman ymmärtäminen on ollut vaikeaa.
Se tapahtui niin yllättäen.
Veera oli tulossa kotiin mutta yhtäkkiä hän olikin kuollut.
Kaikki jäi kesken.
Yhtäkkiä Veeraa ei enää ollut.
Sitä oli niin vaikea ymmärtää.
On edelleen.
Muistan ensimmäisiltä päiviltä, kuinka kaikki ennen niin normaali tuntui oudolta. Epätodelliselta.
Veeran hammasharja vessassa, yöpuku makuuhuoneessa. Pyykit pyykkikorissa, kesken jäänyt värityskuva pöydällä.
Ympäriinsä lojuvat lelut.
Oli, kuin aika olisi pysähtynyt.
Ja niin se minun päässäni pysähtyikin.
Olen vuoden aikana miettinyt monia outoja, epäolennasiakin asioita.
Yhteen väliin mietin pitkään, suljettiinko Veera mustaan vai valkoiseen ruumispussiin- olin jostain lukenut, että niitä on molempia.
Mietin myös, miten hänet vietiin pussissa ruumisautoon.
Kannettiinko paareilla vai kenties sylissä?
Salaa mielessäni olen toivonut jälkimmäistä vaikka uskon ettei se niin ole.
Menivätkö he isänsä kanssa samassa kuljetuksessa vai erikseen?
Olivatko Veeran silmät löydettäessä auki?
Jos oli, suljettiinhan ne hellästi ennen pussin sulkemista?
Ajatus kuolleesta katseesta, sumeista silmistä, puistattaa.
Veeran silmät olivat eloisat, tuikkivat.
Täynnä elämää.
Kumpaankin kysymykseen saisin helposti vastauksen jos haluaisin.
Ilmeisesti ne eivät siinä mielen palapelissä ole olennaisia, koska minulle on ihan ok etten tiedä.
Jokin aika Veeran kuoleman jälkeen havahduin ajatukseen siitä, miksi Veeran tavaroita ei ole tuotu minulle?
Sain vain repun, missä loput? Veeran vaatteet?
Niinhän tehdään, vainajan tavarat tuodaan lähiomaiselle.
Ajatus sai minut hetkeksi jopa ärtymään.
Sitten tajusin.
Ei tietenkään Veeran vaatteita tuotu.
Nehän olivat olleet aivan veressä.
Laitettu roskiin, poltettu. En tiedä.
Pipossa oli poliisin mukaan ruudinjäämiä.
Se oli niin kammottavaa.
Niin järjenvastaista.
Niin oksettavaa.
Niin raadollista.
Ja niin totta.
Nämä tekstit vetävät sanattomaksi ja on vaikea kommentoida näihin mitään järkevää. Mulla on yksi tyttö, ja mua on aina hirvittänyt ajatus hänen menettämisestä. Sen ainoan. Senkin vuoksi sun tekstit itkettävät. Mutta ne tuovat myös voimaa: kaikesta voi näköjään selvitä. Nyt pelkään vähemmän elämää – sitä, mitä kaikkea se voikaan näköjään tuoda tullessaan.
Toivon, että saat vielä joku päivä elää unelmasi todeksi ja elättää itsesi kirjoittamalla. On ollut ilo tutustua sun teksteihin, vaikka toivonkin, etten olisi koskaan joutunut tutustumaan niihin näissä merkeissä!