Moni on ihmetellyt sitä, miten olen saattanut mennä Veeran isän hautajaisiin.
Se on hyvä kysymys.
Jos hautajaiset olisivat nyt, en tiedä menisinkö.
Ehkä.
Ehkä en.
Tapahtuneen jälkeen tunsin Veeran lisäksi surua myös hänen isäänsä kohtaan.
Sääliä.
Elettiin vielä sitä vaihetta, kun tapahtunutta ei ollut sisäistänyt kunnolla.
Mielessä he olivat tavallaan vain kuolleet – miten ja miksi eivät olleet silloin vielä täysin tajunnassa.
Syytin vahvasti itseäni tapahtuneesta.
Ajattelin, että kaikki mitä Veeran isä oli minusta vuosien aikana sanonut, oli totta.
Eihän tällaista olisi tapahtunut, jos minä en olisi niin paha.
Ei tällaiseen äärimmäiseen tekoon pystyisi, ellei sille olisi suurta syytä.
Se syy olin minä, minun pahuuteni.
Olin niin paha, että en ansainnut olla äiti.
Hautajaisia vietettiin kuukausi tapahtuneen jälkeen.
Veeran isä siunattiin aamupäivällä ja Veera muutama tunti myöhemmin.
Se oli elämäni rankin ja pisin päivä.
Pohdin pitkään, menenkö Veeran isän hautajaisiin, mutta jotenkin koin niihin osallistumisen oikeaksi ratkaisuksi.
Olimmehan eläneet yhdessä 10 vuotta.
Ja totuus on, että ilman häntä minulla ei olisi ollut Veeraa.
Kaikesta kokemastani kamaluudesta ja vääryydestä huolimatta hänen ansiostaan sain elämäni tärkeimmät ja rakkaimmat kuusi vuotta.
Ne kuusi vuotta, jotka Veera oli elämässäni.
Koin velvollisuudekseni olla paikalla.
Pelkäsin hirveästi Veeran isän omaisia, heidän suhtautumistaan minuun.
Pelkäsin syytöksiä.
Niitä ei kuitenkaan tullut.
Pelkäsin itseäni, reaktioitani.
Niiden aikojen tunnevaihteluita ja ristiriitoja kuvaa myös se, että itsesyytösten rinnalla koin tarpeelliseksi nähdä kuinka hänet lasketaan hautaan.
Sen näkeminen konkretisoi, ettei hän enää vainoaisi minua.
Niin sairaalta, kuin se kuulostaakin, tunsin myös suurta helpotusta.
Minun ei tarvitsisi enää pelätä.
Ja jälleen tunsin syyllisyyttä – en voinut tuntea helpotusta kuolemasta.
Vain paha ihminen tuntisi niin.
Ennen tapahtunutta en pelännyt, että Veeran isä tekisi minulle mitään – saati Veeralle.
Pelkäsin lähinnä hänen itsensä puolesta.
Hänen käytöksensä oli pelottavaa ja ahdistavaa – ei fyysisesti, vaan henkisesti.
Tunne siitä, ettei hänellä ole kaikki hyvin, vahvistui hyvin nopeasti.
Sinä päivänä, kun hän surmasi tyttäremme, minun oli tarkoitus puhua hänen siskonsa kanssa huolestani hänen veljensä vointia kohtaan.
Sinä aamuna laitoin hänelle viestiä, että soitan illalla ja kerron huoleni.
Sitä puhelua ei ehtinyt koskaan tulla.
Sen sijaan soitin hänen veljensä surmanneen tyttäremme ja itsensä.
Se puhelu on niitä muistikuvia, jotka ovat jääneet tarkasti mieleeni.
Hautajaisiin menemällä halusin myös kunnioittaa Veeran isän omaisia, he surivat ihan kuten minäkin.
Hekin olivat menettäneet.
Muistan, kuinka valitsin värssyä kukkalaitteeseen.
Halusin siitä neutraalin, kunnioittavan ja silti Veeran isää kuvaavan.
Käytin metsään ja järveen liittyvää lyhyttä, mutta kaunista tekstiä.
Loppuun kirjoitin: ”muistoa kunnioittaen”, se tuntui asialliselta.
En voinut laittaa ”rakkaudella kaivaten”, sillä en rakastanut häntä enää.
En voinut laittaa myöskään ”ikuisesti kaivaten”, koska en kaipaisi häntä.
Hän satutti minua ihan liikaa.
Haudalla tunsin itseni suunnattoman ulkopuoliseksi – minusta tuntui, että minun vanhempienikin läsnäolo oli ymmärrettävämpää kuin minun.
Minähän olin lähtenyt suhteesta.
Haudalla tunsin myös ensimmäiset vihan tunteet: kuinka hän saattoi tehdä näin?
Muistan kuinka seisoin kukkalaite kädessäni, itkin ja kirosin häntä mielessäni.
Kuinka hän saattoi teloittaa oman tyttärensä, kuin eläimen?
Tyttären, jota hän rakasti.
Tyttären, joka oli hänelle kaikki kaikessa.
Kuulostaa hullulta, että Veera olisi ollut hänelle kaikki kaikessa, mutta niin vain oli.
Tiedän sen.
On älyttömän hullua ajatella, että tuollaisen teon tehnyt voisi olla hyvä isä.
Mutta hän oli, olen nähnyt sen.
Siksi teon ymmärtäminen onkin niin vaikeaa.
Sukumme lapsille tapahtunutta on selitetty muun muassa seuraavasti:
”Veeran isä oli hyvin sairas eikä jaksanut elämää, mutta halusi ottaa mukaansa sen, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta ja tärkeintä”
Minusta se on erittäin kauniisti sanottu, voisin ajatella itsekin niin.
Voisin, jos en tietäisi, että kyse oli sairaan ihmisen kostosta.
Meillä oli suhteessamme hyviä, onnellisia hetkiä.
Valitettavasti niitä pahoja hetkiä oli kuitenkin paljon enemmän.
En kaipaa niistä mitään, en hyviä enkä huonoja.
Jos ajattelen häntä, hän on vain häilyvä hahmo.
Häntä ei yksinkertaisesti enää ole.
Kannan sydämessäni ihmisiä, joihin minulla on tunnesiteitä – positiivisia ja negatiivisia.
Ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä ja ihmisiä, joista en pidä.
Eläviä ja kuolleita.
He kaikki ovat sydämessäni.
Veeran isä ei.
Minulta on usein kysytty mitä tunnen Veeran isää kohtaan nyt.
En mitään.
En vihaa, en surua, en sääliä.
En kaipaa Veeran isää.
Kaipaan vain ja ainoastaan sitä, minkä sain häneltä.
Sitä, minkä hän myös vei minulta.
Olet niin uskomattoman hyvä kirjoittaja. En tiedä, onko kornia sanoa, että blogisi on yksi parhaimmista koskaan lukemistani, mutta sitä se on. Palaan tekstiesi ääreen yhä uudelleen ja uudelleen ja ihailen kykyäsi tuoda tätä käsittämättömän vaikeaa asiaa esille niin kauniisti ja kuitenkaan ex-puolisoasi parjaamatta.
Olet hyvin kaunis ja ihana ihminen Mari! Hienoa että kirjoitat.
Ymmärrän tunteiden hautajaiset aivan täysin. Vastaavissa olen ollut itsekkin. Olin paikalla vain hautaamassa kaikki tunteet tuota ihmistä kohtaan, positiiviset ja negatiiviset. Niiden hautajaisten jälkeen siitä ihmisestä tuli minulle täysin ilmaa. Ennen hautajaisia tunsin suurimmaksi osaksi katkeruutta ja vihaa, jossain syvällä ehkä tipan kaipaustakin tuota ihmistä kohtaan. Hautajaisten jälkeen en tuntenut tuota ihmistä kohtaan mitään, se ihminen vain lakkasi olemasta missään muodossa minun elämässä.
Tiedän että joka ikisen surupäiväkirjan sivun jälkeen tulen itkemään, mutta luen silti. Kumpa tämä olisi vain kuviteltua kirjoitusta, mutta ei.. Sinä joudut elämään tämän kaiken. Toivottavasti edessä päin ovat päivät, jolloin taakkaa on kevyempi kantaa..
Olet ihanan rohkea kertomaan asiaa… jokaisen tarinasi jälkeen olen itkeny ja miettiny sinua että olet sisukas ihminen jatkamaan eteenpäin… omassa elämässäni sattunu vähän samaan asiaan liittyvää ja en ole vieläkää eteenpäin päässy… olet ihana ihminen!
Odotinkin, jospa palaisit vielä tähän aiheeseen. Sivusit blogin alussa asiaa ja mieleen nousi tietenkin valtava kysymysten määrä. Mitä tunsit, mitä ajattelit, mikä kantoi… Tietenkin olen lukenut muutkin kirjoitukset ja ne koskettavat aina eniten, jossa kerrot Veerasta ja sinusta. Tämän asian käsittely on eri tavalla koskettavaa. Kuinka ihmisestä lopulta on moneksi. Voit samalla tunnustaa isän rakastaneensa lastaan yli kaiken, mutta samaan aikaan todeta hänen vieneen sinulta kaiken.
Olenkin pohtinut, miten olette asiaa käsitelleet toisten lasten kanssa. Ja varmasti asiaa on käsitelty monien Veeran ystävien kodeissa. Jotain samantapaista ajattelin minäkin. Isä oli niin sairas, ettei jaksanut edes kuolla yksin. Maailman pahin kosto, sairaan ihmisen keino.
Yhä edelleen toivon sinulle paljon voimia ja ilonkin hetkiä. ❤️
Nyt ajattelen, etten voisi mennä vastaavassa tilanteessa lapsen isän hautajaisiin. Mutta tosiaan: enhän voi tietää sitä tilannetta, mitä siinä ajattelee ja mitä kaikkia tunteita tuntee. Mutta siis ensimmäinen ajatukseni on, että en missään nimessä voisi mennä lapseni tappaneen ihmisen hautajaisiin. Sen ymmärrän kyllä hyvin, kun kuvaat, että tappajan laskeminen hautaan merkitsi sinulle, ettei hän voi enää koskaan vainota sinua. Tsemppiä ja voimia sinulle!
Pahoittelen etukäteen jos ilmaisen itseäni tökerösti. En tiedä ammattiasi, mutta minulle olet kirjoittaja, muutoinkin kuin tämän blogin ja surutyön kautta. En ole menettänyt elämässä lasta, joten se kuvittelemani viiltävin ja pistävin suru puuttuu kokemusmaailmastani. Mutta sinun tekstien kautta voin eläytyä siihen, pala kurkussa, kyyneleet valtoiminaan silmissä, vihlova kipu sydämessä. Mikä ei tietenkään ole mitään verrattuna sinun tuskaasi ja suruusi, mutta halusin kuvata mitä saat minut lukijana, ja varmasti kaikki muutkin lukijat, tuntemaan kirjoittamasi kautta. Ja miten kauniisti Veera elää muistona ja ajatuksena sinun kauttasi sinulle, ja myös meille muille. Tämä kaikki saa pohtimaan, millainen tämä kirjoitusprosessi on, mitä tuntemuksia se saa käymään läpi, miltä se tuntuu aloittaa, tehdä ja lopuksi lukea, miten selviät siitä, itse kirjoittamisesta? Siunausta, voimia ja tarmoa surutyöhön sekä tämän hetken tehtävään, kirjoittamiseen, Veeran muistoa kunnioittaen ja vaalien.
Hei.
Haluaisin kysyä sinulta oletko ollut Veeran isän läheisten/sukulaisten/ystävien kanssa tekemisissä hänen kuoleman/hautajaisten jälkeen? Oliko Veeran hautajaisissa esim. hänen isänsä vanhemmat eli Veeran toiset isovanhemmat?
Ymmärrän kyllä jos et halua vastata, olen vain utelias luonne. Tämä blogisi on niin järkyttävää luettavaa, ei voi ymmärtää että joku voi kostaa toiselle tällä tavalla. Vaikka nykyään blogisi ei enää ollenkaan niin järkyttävää ja surullista luettavaa, kun aikaa on kulunut ja olet saanut koottua elämää takaisin.
Ps. Kiinnoistaisi myös että olitteko Koon kanssa yhdessä jo ennen Veeran kuolemaa? Tapasiko Veera häntä koskaan? Tulivatko he toimeen?