Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää.
Se kuulostaa kamalalta, ei sellaista päivää pitäisi olla olemassakaan.
Ei lasten kuulu kuolla, lapsilla on elämä elettävänä.
Jokaisen lapsen kuolema on yhtä väärin ja yhtä vaikea uskoa.
Ja silti jokaisen lapsen kuolema on yhtä totta.
Minunkin lapseni kuollut, minun Veerani on kuollut.
Kuollut.
Lapsen ajatusmaailmassa vain vanhat ihmiset kuolevat.
Niinhän meille hyvin vahvasti opetetaankin.
Muistan erään nukkumaanmenohetken vähän sen jälkeen, kun lähipiirissämme oli sattunut yllättävä kuolemantapaus.
Keskustelimme Veeran kanssa kuolemasta.
5-vuotiaalla oli tietenkin paljon kysymyksiä, joihin parhaani mukaan vastasin.
Tyttö oli pitkään hiljaa ja muistan, kuinka viimeinen kysymys sai minut sanattomaksi:
”Äiti, sitten kun minä kuolen niin oletko sinä surullinen?”
Kysymys ei sopinut 5-vuotiaan suuhun, se kuulosti todella pelottavalta.
Silloin sorruin ylläpitämään kuvitelmaa siitä, että vain vanhat kuolevat.
”Rakas, tottakai olisin, mutta sinä et kuole ennen minua”
Ehkä tyttö tiesi enemmän kuin minä – en tiedä, sillä vuosi myöhemmin Veera kuoli.
Muistin silloin taas tuon keskustelun ja mietin vastausta kysymykseen.
Olen, kyllä olen surullinen.
Olen niin surullinen, ettei ole sellaisia sanoja, joilla sitä surullisuutta pystyisi kuvaamaan.
Ei tarpeeksi vahvoja.
Ensi kuussa tulee vuosi siitä kun menetin Veeran.
Aika on mennyt järkyttävän nopeaa; edelleen tuntuu, kuin ihan vasta olisi ollut se päivä, jolloin minun maailmani hajosi.
Olen pikkuhiljaa saanut hiljalleen rakentamaani uutta elämää kasaan;
olen ollut jo pari viikkoa töissä ja kotimme alkaa muuton jäljiltä olla kunnossa.
Suunnittelen asioita: reissuja ja hankintoja.
Liikun, teen ruokaa ja syönkin sitä.
Nukunkin – välillä paremmin, välillä huonommin.
Painajaisissa palaan toistuvasti niihin hädän tunteisiin.
En aiemmin juurikaan nähnyt painajaisissa Veeraa, mutta nyt tyttö on jokaisessa unessa.
Se tekee painajaisista sata kertaa ahdistavampia.
Usein mukava, kauniita muistoja tulviva uni muuttuu painajaiseksi.
Eräs yö istuin lattialla ja pidin itkien Veeraa sylissäni.
Kiedoin käteni hänen pienen päänsä ympärille, yritin suojella häntä aseella tähtäävältä isältä.
Heräsin laukaukseen, tärisin.
Itkin edelleen.
Käyn sen maanantain vieläkin päivittäin läpi ja kärsin takaumista.
Saatan hermostua ja panikoida herkästi esimerkiksi ihmistungoksessa sekä tilanteissa, joissa koen ettei minulla ole pakomahdollisuutta.
Välillä olen niin väsynyt, etten pysy hereillä ja välillä taas niin energinen, etten pysty olemaan paikoillani.
Veeran muisteleminen on vaikeaa.
Edelleen pystyn puhumaan hänestä, mutta jos kerron hänestä vähänkin enemmän, alkaa ääneni särkyä.
Minulla on niin hirveä ikävä, tuntuu, kuin osa minusta olisi kadonnut.
Ja niin onkin.
Itku tulee jälleen herkästi, mutta se on erilaista.
Kaipaavaa.
Luulen, että suojamekanismina toimineet ylirealismi ja tunnelamaannus alkavat väistymään ja tekemään tilaa tunteille.
Järkeni ymmärsi heti alusta alkaen, että Veera on kuollut.
Se suojamekanismi sai minut tuntemaan kuin Veera vain olisi jossain ja siksi en näe häntä.
Jossain, en tiedä missä, mutta jossain.
Nyt järjen lisäksi myös sydämeni alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että Veera on kuollut.
Veera ei tule enää takaisin.
Sen ymmärtäminen tuntuu ihan hirvittävän pahalta.
Meni vuosi ennen kuin sekä pääni että sydämeni alkoivat jollain tapaa ymmärtää Veeran kuolleen.
Tuskin se koskaan tulee sitä täysin ymmärtämään, niin vaikeasti sisäistettävä asia oman lapsen kuolema on.
Eikä se ole ihme, vääryyttä on vaikea sisäistää.
Tämä päivä on suuri vääryys.
Toivon kaikille lapsensa menettäneille voimaa ja valoa erityisesti tähän päivään ja jokaiseen sitä seuraavaan.
Varmaankin se Rakkain osa on kadonnut ja sitä palasta ei kosaan saa kiinni ja ei voi koska muistoissa on ne ihanat ketket syntymästä kuolemaan vaan se viimeinen hetki sitä ei anneta meidän ymmärtää mikä pienen enkelin nosti taivaisiin niin niin turhan varhain.Voimia Sinulle jatkaa elämää ja koota niitä murusia sieltä surun kirkkaimmista hetkistä jokaiseen seuraavaan päivään.
Muistoissamme meidän pihan prinsessa.
❤❤❤❤❤❤❤
En tunne sinua, mutta silti oot mielessä päivittäin! Toivon paljon voimia päiviisi ja suuria onnenhetkiä! ❤️ Oon varma että pieni enkelisi pitää huolta susta tuolta jostain.
Ja nämä tekstisi saa varmasti jokaisen rutistamaan omia rakkaitaan vielä vähän enemmän. Kiitos siitä.
Voimia tähänkin päivään. Koskettava teksti. Minunkin lapseni on kuollut. Eli 14-vuotiaaksi. Kuinka uusiksi elämä voikaan mennä, niin monta kertaa.