Surevan ihmisen kohtaaminen on vaikeaa – jopa pelottavaa.
Teenkö jotain väärin, sanonko jotain väärin?
Tällaisia ajatuksia olen kuullut niiltä, jotka ovat pelänneet minun kohtaamistani.
Henkilökohtainen vihjeeni on: älä kohtaa surevaa ihmistä.
Kohtaa ihminen.
Suru ei ole sairaus – se ei tapa kantajaansa, eikä se tartu.
Sitä ei tarvitse pelätä.
Se on kaikista mahdollisista tunteista koostuva kokonaisuus, jonka kulkua ei voi ennustaa.
Mutta ihminen sen surun takana on se sama, joka hän oli ennen surua.
Siksi kohtaa ihminen, mutta varaudu pelkäämättä kaikkeen.
Sureva ihminen on arvaamaton.
Mutta vaaraton.
”En tiedä mitä sanoisin”
Silloin ei tarvitse sanoa mitään.
Minulle itselleni sanoilla ei ole sen suurempaa merkitystä – kun kuulet ”otan osaa” 186. kerran, se kuulostaa samanlaiselta kuin hyvän päivän toivotus.
Tärkeintä on läsnäolo – jos ei ole sanoja, sitten ollaan hiljaa.
Läsnäolo ja tieto siitä, että toinen ajattelee sinua ja tilannettasi.
Siihen riittää usein pelkkä pään nyökkäys kaupassa tai kahvin juonti puhumatta yhtään mitään.
Eräs kaverini otti tapahtuneen puheeksi vasta kuukautta myöhemmin.
Sanoinkin hänelle, että hän on ensimmäinen, joka ei heti kättelyssä ota asiaa puheeksi ja se tuntui minusta hyvältä.
Hetken aikaa olin se minä, joka olin aina ollut enkä äiti, joka menetti tyttärensä.
Minä olen halunnut puhua paljon tapahtuneesta ja surusta – olostani.
Mutta en ole halunnut tehdä sitä koko aikaa.
On ollut vapauttavaa saada puhua välillä jostain ihan tavallisista asioista, kuten kaupassa käymisestä, auto-ongelmista tai töistä.
Älä siis ota kuolemaa puheeksi, vaan anna surevan valita, puhutaanko asiasta.
Kohtaa sureva omana itsenään.
Ja ennen kaikkea ole itse oma itsesi.
Sureva ei hajoa, vaikka tekisit tai sanoisit jotain väärin.
Sureva on hajonnut jo.
Ja vaikka saisit aikaan jonkinlaisen romahduksen, se on surevalle tuttua.
On ymmärrettävää, että surevan taakkaa ei halua lisätä millään tapaa ja siksi varotaan tekemisiä ja sanoja. Yritetään ennakoida.
Se on mahdotonta.
Aiemmin sanoin, että sureva on arvaamaton – hän voi reagoida ihan miten vain ja mihin vain.
Väärä kahvikuppi, väärä sana, väärä asento.
Surevan käytöstä ei voi ennustaa.
Minusta on oikeastaan vain kaksi virhettä, jotka voit tehdä surevan suhteen.
Ensimmäinen on tehdä hänestä sinun lohduttajasi.
Surevan kaikki energia menee oman surun käsittelyyn ja kantamiseen – hän ei tarvitse yhtään toisten surua.
Valitettavasti moni sortuu tähän, mutta uskon sen tapahtuvan vahingossa.
Kuolema on aina järkyttävä asia, oli se luonnollinen tai luonnoton.
On luonnollista, että halutaan kertoa miltä se itsestä tuntuu ja miten sen kokee – perimmäisenä tarkoituksenaan kertoa, että ottaa osaa suruun.
Valitettavasti osanottamisen ja lohdutuksen tarpeen ero on seitinohut.
Ja sureva on se, joka joutuu erottamaan ne toisistaan.
Toinen virhe on sanoa: ”tiedän miltä sinusta tuntuu”
Ei pidä paikkaansa.
Et todellakaan tiedä.
Surulla on olemassa kaava, jota se noudattaa lähes kaikkien kohdalla – se etenee vaihettain.
Mutta se miltä tuntuu, on jokaisella oma eikä samanlaista ole.
Vaikka olisi kaksi täsmälleen samanlaista kuolintapausta, voi omaisten tunteet olla täysin erilaiset.
Vaikka voisikin samaistua toisen tilanteeseen, ei voi täysin samaistua tunteisiin.
Ne menevät jokaisella omaa väyläänsä.
Minullekin on sanottu niin.
Hän tarkoitti varmasti hyvää, olihan hänkin kokenut elämässään menetyksen.
Silti minun teki mieli kysyä;
”Ihanko totta? Montako lasta sinun ex-miehesi on sinulta ampunut?”
Ilkeää, todella ilkeää, tiedän.
Juuri siksi en sanonut sitä ääneen.
En halunnut pahoittaa hänen mieltään, hänhän pohjimmiltaan tarkoitti vain hyvää.
Tämä ei ole opas surevan kohtaamiseen, vaan minun henkilökohtaisia vinkkejäni omien kokemusten perusteella.
Ole oma itsesi ja muista, että suru ei ole sairaus.
Surun takana on se sama ihminen, jonka tunnet.
Hän ei pure sinua.
Tai no, sitä en uskalla luvata sataprosenttisesti.
Lohdullista ja ihanaa lukea sinun tarinaasi. Se että joku ihan vieras ihminen osaa pukea lauseiksi tunteet ja sanat jotka haluisin huutaa maailmalle.
”Suru on kuin meri: se tulee aaltoina. Joskus vesi on tyyntä, joskus se on myrskyisää. Voimme vain opetella uimaan.”
-Vicki Harrison-
Usein kun ajelin töihin, näin teidät Veeran kanssa kävelemässä sillalla, joskus satoi, toisinaan paistoi. Olitte säästä huolimatta aina iloisen näköisiä ja silloin mietinkin, että kuka jaksaa tähän aikaan aamusta olla noin hyväntuulinen, olitte niin suloinen näky ja teistä näki, että jumaloitte toisianne. Nykyään aamuisin ajattelen teitä ja ennen kaikkea sinua, kun ajelen siihen aikaan töihin, jolloin yleensä näin teidät.
Olet ajatuksissani lähes päivittäin ja toivon sinulle pelkkää hyvää! ❤
En ole joutunut kohtaamaan vastaavanlaisen (edes lähellekään) järkytyksen ja surun kohdannutta. Anyway: Kiitos paljon tästä(kin) postauksesta!
Kulttuurissamme ei ole taitoa kohdata surevaa. Kun olin menettänyt läheisen perheenjäsenen, suurin osa työkavereista ei ollut tietääkseenkään. Se tuntui julmalta. Parasta oli, kun joku vain halasi sanomatta mitään.