Ensimmäisenä aamuna Veeran kuoleman jälkeen heräsin aikaisin aamuyöllä. Olin nukkunut vahvojen unilääkkeiden avulla muutaman tunnin.
Muistan, kuinka kaikki tapahtunut ja sen todellisuus iski tajuntaani.
Se iski valtavalla voimalla, muistan kuinka vatsaani sattui ja hengittäminen oli vaikeaa. Edellispäivä ei ollut toivomaani painajaista, vaan raakaa ja kylmää todellisuutta.
Minun Veerani, pieni aarteeni. Kaikkeni.
Makasin sikiöasennossa ja itkin. Vieressä nukkunut serkkuni silitti selkääni.
En muista ensimmäisestä päivästä, viikosta tai oikeastaan loppuvuodesta paljoa. Kaikki meni sumussa, sitä vain kulki eteenpäin jotenkin robottimaisesti. Jotkin hetket ovat kuitenkin jääneet tarkasti mieleen.
Tapasin tutkivat poliisit aamupäivällä.
Asuntoni oli täynnä ihmisiä, menimme makuuhuoneeseeni.
Muistan, kuinka pahoittelin sotkua.
Sain kuulla missä ja miten.
Istuin sängyllä ja keskityin hengittämiseen.
Poliisit kysyivät usein jaksanko ottaa tietoa vastaan. Jaksoin.
Minun oli saatava tietää, epätietoisuus on tunteista pahin.
Vastaukset olivat järkyttäviä, mutta niiden kuuleminen oli minulle elintärkeää.
Kun asiat ottaa vastaan suoraan ja sellaisina kuin ne ovat, niitä pääsee työstämään heti.
Kaunistellusti, pikkuhiljaa esiin tuotuja asioita myös käsitellään pikkuhiljaa ja kokonaiskäsittely kestää kauemmin.
Joillekin se on parempi tapa, mutta ei minulle. Olen liian rationaalinen ja realistinen luonne siihen. Otan asiat vastaan sellaisina, kuin ne ovat.
Minun täytyi saada tietää kaikki.
Jos en olisi olisi ottanut yksityiskohtia vastaan, olisi mieleni luonut tapahtumat ja ne todennäköisesti eivät olisi vastanneet todellisuutta.
Halusin selkeän kuvan tapahtumista.
Muistan, että kuunnellessani hoin samaa lausetta.
”Voi hyvä luoja, voi hyvä luoja”
Kuulemani sai voimaan pahoin, minua oksetti.
Mutta kaikki se myös helpotti.
Olin siihen saakka pyöritellyt mielessäni Veeran viimeisiä hetkiä.
Tiesikö? Ymmärsikö? Kuuliko? Näkikö?
Oliko Veera seissyt itkien ja peläten isänsä edessä tämän tähdätessä omaa lastaan?
Onko Veera anellut isäänsä pistämään aseen pois?
Oliko Veera kuollut heti vai kokenut suunnatonta kipua ja tuskaa maatessaan viimeisiä hetkiään lattialla?
Kuinka paljon minun pieni, viaton tyttöni on joutunut pelkäämään?
Ajatus tuosta kaikesta teki hulluksi.
Poliiseilta sain vastauksen.
Veera ei tiennyt mitään, kaikki oli tapahtunut nopeasti.
Veera kuoli välittömästi.
Sen kuuleminen oli suunnaton helpotus.
Seuraavana päivänä poliisit toivat Veeran repun.
Se hetki oli elämäni hirveimpiä.
Istuin sohvalla, isä istui vieressäni.
Poliisi astui olohuoneeseen ja piteli kädessään pinkkiä koulureppua.
En pystynyt katsomaan, hautasin kasvot käsiini ja itkin.
Isä otti repun vastaan ja tunsin poliisin käden olkapäälläni.
Lohdutuksen ele, mutta siinä hetkessä niin valtavan turha.
Oli niin epäreilua, että sain kotiin pelkän repun ilman sen kantajaa.
Repun, jota Veera valitsi kesälomareissulla pitkään ja tarkkaan harkiten.
Repun, jota Veera ehti kantaa vain muutaman kuukauden.
Minulle kerrottiin, että Veeran kuolemaa tutkitaan murhana.
Murha. Se tuntui epätodellisesta.
Murhia on elokuvissa ja kirjoissa, ei oikeassa elämässä.
Ei meidän elämässä.
Mutta niin epätodelliselta, kuin se tuntuikin niin minun lapseni todella oli murhattu.
Enkä minä voinut sille mitään.
Minun oli vain pakko hyväksyä se. Tapahtunut, ei tekoa.
Jo ensimmäisinä päivinä päätin, että minun on jaksettava ja yritettävä.
Veeran takia.
Jos luovuttaisin, Veeran turhasta kuolemasta tulisi vielä turhempi.
Mutta yrittämällä eteenpäin voisin vaalia hänen muistoaan, kertoa hänen tarinaansa.
Kertoa koko maailmalle, kuinka hieno tyttö hän oli ja ennen kaikkea kuinka paljon rakastin häntä.
Rakastan edelleen. Aina.
Enemmän, kuin taivaalla on tähtiä.
Osanottoni suureen suruun. <3
Ei tähän ole sanoja, ei riittäviä eikä tarpeeksi lohduttavia. Voin vaan vieraana ihmisenä, täältä kaukaa toivoa sinulle voimia kaiken nielevään suruusi. Olet vahva ja rohkea, kun kerrot tapahtuneesta. Voimia ja lämmin halaus täältä ?
Miten kauniisti kirjoitit! Miten kenenkään täytyy kokea noin suurta kärsimystä! En tiedä sanoja, joilla sinua lohduttaisin – vain sen että olet niin usein ollut ajatuksissani ja lähettänyt sinulle voimia ja enkelin kosketusta, sen enkelin, jonka menetit – mutta vielä toisen, joka jaksaisi kantaa sinua!
Voi luoja, kyyneleitä ei voi estää tulemasta, maailman kamalinta!
Osanottoni ja Voimia valtavan suureen suruusi ?
Veeralle enkeleitä taivas matkalle ?
Olen niin pahoillani.
Kirjoitat kauniisti. Toivottavasti tämä päiväkirja auttaa sinua siinä, mistä kenenkään ei pitäisi joutua selviämään.
Voimia ❤️
Voimia sinulle kulkea eteenpäin ja lämmin halaus❤️
Tuntuu, että sydän repeää rinnasta.. ?
oma tyttäreni on nyt samanikäinen reipas koululainen joka kantaa täsmälleen samanlaista reppua ja harrastaa vielä balettia.
Otan osaa valtavaan suruusi ?
Olet erittäin suuren surun keskellä. Tuollaista ei voi käsittää eikä ymmärtää, kukaan muu joka, ei ole sitä kokenut. Muistan sinua rukouksin. Taivaan isän rakkaus ja voima antakoon sinulle voimaa jaksaa aina huomiseen. Herramme suurta huolenpitoa elämääsi. Olen pahoillani menetyksestäsi.
Olet kokenut jotakin niin järkyttävää, että ei pysty edes käsittämään. Toivon koko sydämestäni sulle kaikkea hyvää. Pikku-Veera elää aina sydämessäsi. ?
Pikku Veeran unilaulu:
https://youtu.be/pLVXFJO7sCM
Olen todella pahoillani ainutlaatuisen tyttäresi menetyksestä. Kirjoitat viiltävän kauniisti siitä, mikä on kaiken ymmärryksen ja sanojen saavuttamattomissa. Minullakin on menetykseni – vaikkakin erilaiset. Surun lapsen menetyksestä silti kanssasi jaan. Oma surupäiväkirjani on ollut tieni valoon ja rakkauteen. Sanojen antaminen sille, mitä mieli vain vaivoin pystyy ymmärtämään on ollut mahdollisuuteni armoon ja hyväksyntään – ja sitä kautta mahdollisuuten elämään. Elämään, joka kolme vuotta ensimmäisestä menetyksestä on täynnä iloa, rakkautta, toivoa ja merkityksellisyyttä. Suru on osa minua aina, mutta tänään se ennemminkin kirkastaa ja valaisee elämän kauneuden ja tekee siitä syvästi merkityksellisen. Pimeys ei tuhoa valoa, se määrittelee sen, on joku viisas joskus sanonut. Haluan aina ajatella, että lapseni tulivat antamaan, eivät ottamaan. He toivat mukanaan rakkautta ja toivoa, ja minun tehtäväni on vaalia saamaani niin kauan kuin elän. Samaa luen sanoistasi Veerastasi.
Toivon, että et loukkaannu, kun sanon, että uskon sinun vielä selviävän, toipuvan – mitä sanaa meistä kukin haluaakaan käyttää. Sanoistasi kumpuaa jokin tuttu päättäväisyys, jota itse tunsin ensimmäisinä mustina ja toivottomina hetkinä. Vaikka menetyksemme eroavatkin toisistaan, tunnistan tuon mielenmaiseman. Minulle se tarkoitti mahdollisuutta valoon ja toivoon surun synkkyyden jälkeen. Matka on vielä pitkä, anna sen olla. Surussa ei ole oikotietä onneen. En tunne sinua, mutta sanoistasi luen rakkauden ja voiman, ne vievät sinut vielä pitkälle.
Olen syvästi pahoillani ja surullinen siitä, että Veera on kuollut. Olen syvästi pahoillani ja surullinen siitä, että jouduit tälle tielle. Toivon sinulle valoa ja voimaa, rakkautta ja toivoa kaiken epätoivon keskelle. Henkäys kerrallaan, muuta ei tarvitse.
Voimia sinulle.
Sanoja ei ole – osanotot ja ajatukset tuntuvat kliseiltä. Jokainen lukija varmasti nielee kyyneileitä, kiroaa tapahtunutta vääryyttä ja myötäelää suuressa surussasi.
Olet valtavan vahva, kun pystyt sanoittamaan tapahtunutta.
Voimia suuren surun keskellä?
Mari, olen niin valtavan pahoillani tapahtuneesta, ihan mielettömästi voimia, Veera rakastaa sinua ikuisesti yhtäpaljon kuin sinä häntä ❤️
Voimia! ?
Rakkaus on ikuista!
ihan mahdoton käsittää.olet kyllä vahva kun saat kirjoitettua suruasi ja järkytystäsi ulos,kirjoittaminen on kyllä yksi parhaista lääkkeistä surun käsittelyyn.toivon voimia sinulle ja läheisillesi <3
Sydän särkyi tätä lukiessa. ? ? Olet vahva ja rohkea jakaessasi tarinanne. Toivon paljon voimia ja rakkautta sinulle ja läheisillesi .❤ ja kaunista ikuista unta pienelle Veera-enkelille ?
Minulla ei ole sanoja… Luen, vaikka sattuu, sillä tarinasi ansaitsee tulla kuulluksi.
Käsittämätöntä, niin järkyttävää ja surullista…
Voimia jatkaa eteenpäin. Kirjoitat niin hyvin, että jatka tätä!