Tammikuussa lähdin reissuun.
Vietin viisi itkutonta päivää yhdessä ystävieni kanssa ja hetken minusta tuntui, että elämässä voisi kuitenkin olla jotain hyvää.
Oli vapauttavaa kulkea niin, ettei jokainen talo tai lyhtypylväs muistuttanut Veerasta.
Tapahtuneesta.
Sain olla vain ihminen ihmisten joukossa.
Sitten palasin kotiin.
Todellisuus iski vasten kasvoja heti eteisessä.
Lattialla oli pelkästään minun kenkiäni, naulakossa vain minun takkejani.
Ahdistus iski aaltona, joka täytti keuhkot ja esti hengittämästä.
Ikävä tuli niin voimakkaana, että se sattui.
Kaikkialta puuttui jotain.
Hammasharjakorissa oli vain minun hammasharjani.
Pyyhenaulakossa vain minun pyyhkeeni.
Tiskipöydällä vain minun mukini.
Olohuoneessa vain minun tavaroitani.
Pianolla vain minun nuottejani.
Asunnostamme puuttui paljon asioita.
Mutta kodistamme puuttui eniten.
Veera.
Tunsin suunnatonta yksinäisyyttä.
Ihmisten joukossa olin jälleen se surmatun lapsen äiti.
Siitä alkaen suunnittelin systemaattisesti reissuja, ettei minun tarvitsisi olla kotona.
Reissasin ystävien ja sukulaisten luona, mökillä – ihan missä vain, kunhan minun ei tarvitsisi olla kotona, tai edes Ivalossa.
Täällä kaikki muistuttaa.
Tuossa Veera flossasi ensimmäisen kerran.
Tuossa Veera lauloi.
Tuossa Veera esitteli koulutehtäviään.
Tuossa Veera kaatui ja loukkasi kätensä.
Tuossa Veera söi jäätelöä.
Tuossa Veera halusi kääntyä.
Tuossa Veera halasi minua.
Ne muistot ovat kauniita ja ihania, mutta kun niiden ympäröimänä on koko ajan, ne muuttuvat raskaiksi.
Muualla ollessa paikkoihin ja tilanteisiin liittyvät muistot jäävät pois.
Silloin saan kantaa vain sitä yhtä, mutta kaikkein tärkeintä muistoa.
Veeraa itseään.
Jos minun pitäisi kuvata surua, kuvaisin sitä seuraavanlaisesti.
Suru on kuin vaeltamista painavan rinkan kanssa.
Rinkan paino kertyy muistoista.
Välillä on noustava jyrkkiä tunturin rinteitä, välillä taas saa kävellä tasaista, helppoa kangasmaata.
On raskaita jänkiä ja mukavia polkuja.
Kaatosadetta, auringonpaistetta.
Rinkan paino ei vähene, se pysyy painavana.
Mutta minusta tulee koko ajan vahvempi kantamaan sitä.
<3 Maailman ihanin kuva ja kirjoitus. Voimia <3 ja ilon pilkahduksia sinun elämääsi!
Niitä se ihana pikku tyttösi haluaisi sinun elämääsi juuri nyt <3
Jos hän pilven reunalta katsoisi ja vilkuttaisi niin kyllä hän pelkkää hyvää toivottaisi eikä haluaisi rakkaan äitinsä musertuvan tämän alle. Vilkuttaisit takaisin suloisesti virnistellen ja lentosuukon lähettäen "kyllä äiti pärjää" 🙂 <3
isomummi
Muistan niin tuon kuvan, kommenttiin laitoin ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie”
Kuinka totta siitä tulikaan.
Olin niin onnellinen Veeran olamassaolosta, neljäs polveni. Nyt isomummina minulla olisi aikaa, parhaat hetket olivat Veeran luona muistipelin parissa, odotin niin tätä kesää, Veera olisi jo niin iso, että pyöräilisi tänne isomummin luo, istuttetais kukkia, joita Veera rakasti, miten Hän surikaan kun puput oli syönyt Hänen laittamansa orvokit.
Nyt vaalin niitä ihania hetkiä, joita sain hetken Hänen kanssaan olla, olet sydämessäni aina ihan Verppe <3
❤
Kiitos!! Blogiisi törmääminen saa minut muuttumaan paremmaksi ihmiseksi ja isäksi.
En tiedä onko tämä mautonta kirjoittaa mutta tekstiesi lukeminen avasi silmät täysin.
Niin paljon keskittynyt epäolennaisuuksiin ja oikeasti tärkeä jäänyt vähemmälle.
Kirjoituksesi myös avasi jonkun tunnelukon. Olen itkenyt pitkin päivää kuinka epäoikeudenmukaista elämä voi olla. Aika hyvin kun itkenyt viimeksi 10v sitten.
Kiitos vielä. Ja valtavasti tsemppiä. Veera ja sinä tulette pysymään minunkin sydämmessä ikuisesti.
Mikä sai minut tulemaan lukemaan päiväkirjaasi. Se oli se joku inhimillinen tarve saada joku ymmärrys epäinhimilliselle teolle. Ei sitä voi koskaan ymmärtää. Kirjoitat avoimen rohkeasti, tuo että elää epäterveessä suhteessa on monen naisen elämää, ollut minun myös. Aina löytyy joku kuka sanoo, miksi et vaan lähde tai lähtenyt, ei se mene niin. Kun ihmisellä on epävakaa persoonallisuus, kaikki on vääristynyttä hänen kanssaan. Koskaan ei voi tietää mihin se päättyy. Sinun kohdalla päättyi tragediaan, mutta sinä olet siihen syytön, älä unohda sitä. Itse kannan taakkaa elämäni loppuun asti kun sairas hirviö raiskasi pienen taaperoiköisen lapseni. Olen jossitellut mitä olisin voinut tehdä toisin estääkseni sen, en mitään. Silti joku ääni sisällä sanoo että olisi pitänyt vaan estää. Elämä on ollut aina jollain tapaa rikkonaista sen jälkeen, mikään ei palaa koskaan ennalleen. Silti elän, hengitän ja ahdistuksen kanssa kamppailen. Välillä menee pitkiä aikoja tosi hyvin, silti se paha istuu olkapäällä taakkana, puristaa rintaa. On hullu tunne jos elämässä on tapahtunut jotain järkyttävää ja maailma jatkaa ympärillä kulkuaan. Oma maailma pysähtyy.
Voimia suureen suruusi, uskon että ajan myötä sitä on kevyempi kantaa. Rakkaus omaa lastasi kohtaan myös kantaa sinua ❤️
Muistan kun uutiset kertoi tästä tapahtuneesta ja autoa ajaessani mietin että kuinka lapsen äiti voi nyt, kuka häntä kannattelee kun kipu lyö niin lujaa. Hyvä että olet jaksanut välillä paremmin, vaikka eihän tuosta ikinä toivu mutta niin kuin itsekin kirjoitat että sinusta tulee itsestäsi tulee vain vahvempi kantaa rinkan painoa. Hyvää jatkoa sinulle.