Pinkki mekko välkehti, pitkä kiharainen tukka näytti valtavan suurelta.
Hymy oli leveä, ässä suhahti suloisesti.
Lauloi reippaaseen ääneen, muisti sanat ulkoa.
Vierelle tulessa otti kädestä kiinni.
Minun pikkuiseni,
pienempi kuin muistinkaan.
En halunnut lopettaa videota kesken vaikka sitä katsoessa tuntui,
kuin sydän revittäisiin rinnasta.
Vanhamummon ja vaarin syntymäpäivät-
pieni nauravainen Veera iloitsi elämästä laulaen ja esiintyen.
Silloin kaikki oli vielä hyvin.
Puoli vuotta myöhemmin se elämä päättyi.
Veeran ja serkkujen lauluesityksen jälkeen mummolan pirttiin laskeutui hiljaisuus.
En ollut ainoa, jota pienen prinsessan katsominen kosketti.
Koo istui vierelläni,
vanhamummo ja vaari omilla paikoillaan.
En pitänyt hiljaisuudesta, se ahdisti.
Pelkäsin, että joku sanoo jotain väärää-
jotain sellaista, mikä saisi minut romahtamaan.
Ehdin rikkoa hiljaisuuden ennenkuin sellaista tapahtui.
Vietimme Koon kanssa pohjoisessa puolitoista viikkoa;
lepäsimme, liikuimme, söimme ja nukuimme hyvin.
Lähtöä edeltävänä iltana sain päähänpiston koristella haudalle lyhdyn.
Tuntui väärältä viedä sitä tylsää muovista hautakynttilää,
halusin viedä jonkin henkilökohtaisemman.
Sellaisen, minkä Veera erottasi äidin tuomaksi.
Koristelin lasilyhdyn kirkkailla ja vaaleanpunaisella timanteilla ja laminoin kylkeen tekstin;
rakastan sinua pieni.
Veeran hauta oli pienempi kuin muistin.
Miten olen voinut unohtaa näin paljon?
Kotona olo oli yhtäaikaa voimauttavaa ja suunnattoman raskasta.
Oli ihanaa nähdä perhettä pitkästä aikaa,
jutella kasvotusten puhelimen sijaan.
Olemme nähneet viimeksi lokakuussa enkä ole koskaan ollut niin kauaa erossa perheestäni.
Nauroimme paljon, kuten aina.
Olin iloinen ja onnellinen-
ja silti oloni oli raskas.
Kotona pohjoisessa Veeran muiston läsnäolo oli niin erilainen,
raskas.
Jonain ensimmäisistä öistä näin painajaista,
Koo heräsi kiljumiseeni.
Havahduin, kun hän veti minua lähelleen ja rauhoitteli.
Kotona etelässä en ole nähnyt painajaisia vähään aikaan.
Olimme paljon ulkona-
tunturissa ja järvillä.
Veera oli kokoajan mukana.
Pilkkimässä, tökkimässä tulta pitkällä tikulla.
Itkeskelemässä palelevia varpaitaan ja nauramassa liikkeelle pakotettuna.
Veera oli kokoajan mukana ja silti täysin poissa.
Se on hämmentävää.
Loman lopulla päätimme ajaa kotiin yhtäsoittoa;
lähtisimme aamulla aikaisin, ettei päivä venyisi myöhään.
Aamuviideltä oli jo valoisaa,
katselin auton ikkunasta hiljaisia kotitien maisemia ja muistelin aamuja,
jolloin kannoin yöpuvussaan vilttiin käärityn nukkuvan tytön hoitotädin sohvalle.
Veera ei varsinaisesti ollut aamuihminen.
Enkä ole kyllä minäkään.
❤??❤
Niin ihana tarina jälleen kerran. Siellä pohjoisessa on aivan luonnollista, että tunnet voimaa ja samalla myös olo on raskas. Siellä on niin paljon asioita mitkä muistuttaa Veerasta, eihän Veera ole siellä etelässä teidän kanssa ollutkaan, ei fyysisesti, mutta joka päivässä kuitenkin ja seuraamassa teitä.
Riipaisevaa… ❤️
Valoisaa kevättä teille! Ihanaa että sinulla on koo…
❤
?
<3 Lämmintä kevättä teille <3
❤️