Päällepäin elämäni on normaalia.
Herään aamulla ja menen illalla nukkumaan.
En itke enää päivittäin.
Käyn kaupassa, lenkillä, juhlissa, tapaan ihmisiä.
Hymyilen ja nauran.
Päällepäin näytän normaalilta.
Elämäni näyttää tavalliselta.
Mutta silti kaikki on aivan muuta, kuin normaalia tai tavallista.
Ajattelen Veeraa ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.
Kaikki ajatukseni kulkee edelleen Veeran kautta;
pitäisikö Veera tästä, mitä Veera nyt sanoisi tai tekisi.
Kaipaan tytärtäni valtavasti.
Alkuun kaipaus tuli ahdistavina kohtauksina ja sai aikaan epätoivoisen romahduksen.
Nyt kaipaus on yllä koko ajan, se kulkee mukanani.
Aivan kuten Veera itsekin.
En enää itke päivittäin.
Jotkin tilanteet tai hetket saavat silti herkistymään, toiset vähemmän toiset enemmän.
Välillä herkistyminen on nopeasti ohimenevää silmien kostumista ja itkun nieleskelyä ja välillä taas puhkeamista täyteen itkuun.
Veeran haudalla en ole itkenyt vieläkään.
Joka ikinen kerta luen rististä oman lapseni nimen, lasken kukat omalle lapselleni, mutta silti en ymmärrä, että haudassa lepää oma lapseni.
Tai järki ymmärtää kyllä.
Sydän ei.
Mutta eihän Veera siellä haudassa edes ole – siellä on vain hänen pieni ruumiinsa.
Kuorensa.
Veera itsehän on minun mukanani.
Näen edelleen painajaisia. En jokaisena yönä, mutta usein.
Herään niistä henkeä haukkoen, hiestä märkänä ja vie aina hetken irtautua unesta todellisuuteen.
Monesti herään omaan itkuuni.
En näe painajaisia Veerasta – unet, joissa hän on mukana ovat aina iloisia ja onnellisia.
Aivan kuten Veera oli.
Aivan kuten me olimme yhdessä.
Iloisia ja onnellisia.
Kärsin myös takaumista.
Saatan katsoa elokuvaa tai olla kaupassa, kun yhtäkkiä mieleeni ilmestyy kuva, jossa tytärtäni ammutaan päähän tai kuva pienestä ruumiista veren keskellä.
Ne takaumat iskevät rajuina sekä varoittamatta – ne tuntuvat koko kropassa ja saavat voimaan pahoin.
En ole nähnyt sitä mitä mieleni minulle näyttää, mutta ne kuvat pohjautuvat niihin faktoihin, joita olen saanut.
Välillä haistan hajun, joka oli talossa, kun kävin siellä ensimmäisen kerran tapahtuneen jälkeen.
Se oksettaa.
Jossain aiemmassa tekstissä mainitsin olevani luonteeltani skarppi.
Tai siis olin.
Keskittymiskykyni ja muistini ovat hyvin heikkoja edelleen, ne ovat suurimpia syitä siihen miksi olen edelleen sairaslomalla.
Sanotaan, että on elämä ennen lapsen kuolemaa ja elämä lapsen kuoleman jälkeen.
Se elämä mikä minulla Veeran kanssa oli, oli parasta elämää mitä olisin koskaan voinut saada.
Huonosta parisuhteesta ja vaikeasta erosta huolimatta.
Rakastin olla äiti.
Rakastin olla juuri Veeran äiti.
Hän oli täydellinen.
Olimme tiivis kaksikko – teimme paljon yhdessä ja Veera kulki mukanani kaikkialla.
Veera ei ollut koskaan syy jättää jotain tekemättä tai menemättä.
Me olimme hyvä tiimi.
Nyt sitä tiimiä ei enää ole.
Siksi elämä Veeran kuoleman jälkeen on ollut opettelemista.
Olen opetellut olemaan yksin, ajattelemaan vain itseäni.
Niiden opettelu on ollut suunnattoman vaikeaa, enkä oikein osaa niitä vieläkään.
Kotona oleminen on vaikeaa ja reissaan paljon.
Kodistamme on muodostunut minulle varikko, jossa käyn vaihtamassa tavaroita ja pesemässä pyykkiä.
Ei se edes tunnu kodilta.
Ja miten se edes voisi tuntua?
Eron jälkeen loimme sen Veeran kanssa, se oli meidän kotimme.
Nyt ei ole meitä.
Veeran kuoleman jälkeen meni pitkään, ennen kuin pystyin sanomaan miten Veera kuoli.
Puhuin aina vain Veeran kuolemasta ja jos tuntemattomien kanssa tuli puhetta Veerasta, kerroin hänen kuolleen tapaturmaisesti.
En tiedä johtuiko asian kiertäminen minusta itsestäni: tekikö asian ääneen sanominen pahaa vai siitä, että pelkäsin miten kuulija tietoon reagoisi.
Myöhemmin tajusin, että jos kierrän asian, se on vähän sama kuin valehtelisin.
Tuntuu ylipäätään tyhmältä ja väärältä sanoa, että Veera kuoli – aivan kuin se olisi ollut hänen käsissään tai jollain tapaa luonnollinen.
Ei Veera olisi halunnut kuolla, sen päätöksen teki toinen hänen puolestaan.
Hänen kuolemansa oli kaikkea muuta kuin luonnollinen.
Siksi sanon suoraan ja rehellisesti, että Veera tapettiin.
Sanon sen ääneen, vaikken itsekään vielä pysty ymmärtämään sitä.
Tuskin tulen koskaan ymmärtämään.
Eikä sellaista minun mielestäni edes tarvi täysin ymmärtää, onhan se vastoin tervettä ihmisjärkeä.
Asian voi hyväksyä, mutta tarvitseeko, saati pystyykö sitä koskaan täysin ymmärtämään?
Aiemmin sain paniikkikohtauksia, mutta nyt ne ovat toistaiseksi pysytelleet poissa.
Ahdistun ja hermostun silti helposti.
Liian monta ihmistä liian pienessä tilassa saa aikaan pakokauhun, jotkin äänet saavat hermostumaan.
Välillä sulkeudun ajatuksiini pitkäksikin aikaa.
Itsesyytökset tulevat aaltoina, silloin sorrun jossittelemaan.
”Jos” on maailman kamalin sana.
Se saa eksymään todellisuudesta, epäröimään.
Se murentaa itseluottamuksen, satuttaa.
Se tekee hulluksi.
Jos en olisi lähtenyt tai tehnyt.
Jos olisin tajunnut jotain.
Jos olisin puhunut vielä kerran, nähnyt tai ymmärtänyt.
Jos jos jos.
Veera oli minulle tärkeintä maailmassa, olisin antanut henkeni hänen puolestaan.
Miksi en saanut tehdä niin, miksi en pystynyt suojelemaan häntä?
Itsesyytökset ovat turhia, tiedän sen, mutta ne ovat silti väistämättömiä.
Tiedän, että olisin voinut pelastaa Veeran vain yhdellä tavalla:
jos olisin osannut ennustaa.
Niin. Jos.
Yksi yleisimpiä hautajaisissa käytettyjä virsiä on virsi 338.
En voi sietää sitä virttä ja Veeran hautajaisia suunnitellessa pappiystäväni tiesi, ettei edes ehdota kyseistä virttä.
Kornia, mutta sen virren nimi kuvaa elämääni juuri nyt:
Päivä vain ja hetki kerrallansa.
Kirjoitat todella kauniisti (ja hyvin!) Hyvä, että teet asiaa ja perhesurmia näkyväksi. Aina kun tapahtuu jotain kamalaa, ihmiset etsivät syitä ja selityksiä, koska tilannetta on niin vaikea käsittää. Tässä annat nyt suoraan syyt ja taustat tietoon, ja luultavasti joku muu pelastuu.
Porvoossa isä puukotti vähän ennen tätä tapahtumaa 3-vuotiaan tyttärensä, saisitteko te äidit jotain kautta yhteyden, tuota tuskaa ei varmasti ymmärrä kukaan muu kuin itse saman kokenut…
Olen todella pahoillani puolestasi, voimia <3
En voi ymmärtää surusi määrää. Kiitos, kun jaat tätä kanssamme, vaikka sattuukin lukea. Eniten olen ihmetellyt, miten ikinä löysit voimaa mennä Veeran isän hautajaisiin. Tästä eteenpäin toivon sinulle lempeää tuulta ja läheisten hoitavaa rakkautta. Elämän on pakko voittaa.
❤️
Kirjoitat todella kauniisti,todella vaikeasta asiasta. Ihailen sun voimaa jaksaa jatkaa elämääsi. Olet todella vahva nainen! ❤️ Voimia eteenpäin menemiseen ☀️❤️
Sydäntäni riipii, kun luen tekstiäsi. Elämä on välillä käsittämätöntä. Voin vain yrittää ymmärtää, miltä sinusta tuntuu.Menetit rakkaan tyttäresi niin julmalla tavalla, mutta muistoja hänestä ei kukaan voi sinulta viedä. Olet saanut kokea puhdasta rakkautta omaa lastasi kohtaan. Toivon sinulle voimia ja lohdutusta suureen suruusi sekä rakkautta ja valoa. ❤️
Olen täysin sanaton ja tyrmistynyt joka kerta tekstejäsi lukiessa. Kirjoitat upeasti ja niin kauniisti. En pysty välttämään itkutulvaa lukiessani tekstejäsi.
Toivon sinulle kaikkea mahdollista hyvää elämääsi ja rutkasti voimia surusi keskelle.
Kiitos, että jaksat kirjoittaa. Olet erittäin taitava kirjoittaja. Olen lukenut jokaisen juttusi tuntien suurta myötätuntoa, toivon sinulle niin paljon valoa ja iloa elämään.
Tämä on käsittääkseni ensimmäinen kerta, kun joku avaa näitä tuskallisia perhesurmiin liittyviä asioita avoimesti. Vuosien varrella me ulkopuoliset, itseni mukaan lukien olemme lukeneet uutisia näistä, ahdistuneena ja syitä arvaillen ja pohtien. Vaikka eihän näille mitään järkeenkäyvää syytä ole, mikään ei oikeuta näitä tekoja.
Uskon vakaasti, että rohkeutesi ansioista tulee vielä pelastumaan muita mahdollisia perhesurmien uhreja. Olen tästä aivan varma. Joku vielä tunnistaa yhtäläisyyksiä kuvauksiisi ja pystyy sen pohjalta hakemaan apua, pelastamaan lapsensa tai läheisensä tai itsensä. Kiitos.
Kuvat tyttärestäsi ovat kauniita. Niin kaunis tyttö. <3 Olette mielessäni aina välillä ja lähes joka päivä käyn katsomassa blogiasi, oletko kirjoittanut lisää. Ja itken lukiessani. Voimia kovasti surun ja ikävän kanssa! <3
Ei sinun mari kannate jossitella. Olit varmasti täydellinen äiti veeralle. Ja tuota tapahtumaa ei olisi kukaan jossitelemalla voinut estää koska kyseessä oli sairas narsistinen ihminen joka ajatteli vain itseään. Se ei vain minun jakeluun mene että kuinka sairas pitää ihmisen olla että kostoksi tekee tuollaisia asioita. Ethän sinäkään koskaan häneltä veeraa vienyt vaikka erositte ja jatkoit veeran kanssa omaa elämää. Hänen tekonsa oli niin väärin ettei sitä voi käsittää ja paljon tulee itselläkin mietittyä että miksi helvetissä viaton lapsi. Mutta todelliset syyt tietää vain hän itse vaikka eihän tuollaiseen tekoon voi edes mitään syytä olla, korkeintaan hänen oma itsekeskeisyys jonka kohdisti niin väärään. Mutta sinä mari selviät ja jossain vaiheessa osaat etsiä surustakin niitä iloisia asioita. Vaikka se veisi kuinka aikaa ja Veera kulkee aina rinnallasi tukena ❤️