Se maanantaiaamu alkoi, kuten muutkin. Menin seitsemäksi töihin ja olin iloinen, sillä tiesin tytön tulevan iltapäivällä kotiin.
Jossain vaiheessa aamua minulle iski suunnaton ikävä.
Ainahan minulla oli ikävä tyttöä mutta se ikävä oli jotenkin erilainen.
Sietämätön. Minusta tuntui, että minun pitäisi hakea tyttö heti kotiin.
Muistan kuinka puistelin ajatuksen päästäni;
en voinut hakea tyttöä kesken koulupäivän ja pianhan minä näkisin hänet.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka väärässä olin.
Tunteja myöhemmin olin kotona.
Muistan, kuinka istuin keittiönpöydän ääressä ja nojasin käsiini.
En pystynyt liikkumaan, hädintuskin pystyin hengittämään.
Muistan vastapäätä istuvan sisareni vakavan ilmeen, muistan toisten sisarieni halaukset.
Muistan, kuinka hoin mielessäni, että kaikki on vain väärinkäsitystä.
Pian Veera tulee kotiin ja näkisin hänen tilanteesta hämmentyneet kasvonsa.
Muistan, kuinka mietin miten selittäisin tapahtuneen tytölle.
Muistan, kuinka hoin mielessäni, että Veeralla on kaikki hyvin.
Hänhän on iskän kanssa, iskän jolle tytär oli kaikki kaikessa.
Ei Veeralla olisi hätää.
Voi luoja, kuinka väärässä olin.
Muistan soiton, käskyn pysyä kotona.
Muistan, kuinka auto ajoi pihaan, muistan soran rahinan.
Ovien paukahdukset, askeleet pihalla.
Koputuksen.
Muistan poliisin keittiön oviaukossa, hänen ilmeensä.
Muistan sydämeni jyskytyksen, koko kehossa tuntuvan puristuksen.
Muistan poliisin sanat.
Sitten kaikki pimeni.
En nähnyt mitään, kuulin vain äänet.
Itkua ja huutoa, mutta ne eivät olleet minun.
Muistan, että minun täytyi vain päästä pois.
Sitten muistikuvani päättyvät.
Seuraava mitä muistan on, kun ensihoitajat ovat vierelläni.
Muistan etten halunnut, että minuun kosketaan.
Kosketus teki tapahtuneen todeksi enkä voinut uskoa sitä, ei se voinut olla totta.
Eihän niin voi tapahtua. Ei sellainen kertakaikkiaan ole mahdollista.
Lopulta annoin ensihoitajan käden olla olallani, en enää ravistellut sitä pois.
Muistan ystäväni istumassa edessäni, pitävän minua käsistä ja pyytävän kertomaan mitä on tapahtunut.
En muista mitä olen kertonut, olenko osannut kertoa mitään.
Muistan isän ja äidin, kuinka lujaa he halasivat minua ja kuinka lujaa he itkivät.
Muistan ihmetelleeni, että isällä oli kengät jalassa vaikka olimme olohuoneessani.
Ne olivat turvakengät.
Muistan epätodellisuuden tunteen ja päässä pyörivän saman ajatuksen:
ei tämä voi olla totta.
Ei näin voi tapahtua minulle, ei meille.
Ei minun Veerani. Ei sillä tavalla. Ei millään tavalla.
Veeran piti tulla kotiin.
Iltaa kohti tilanne rauhoittui, tuli hiljaisuus.
Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään.
Kaikki läheiseni olivat luonani; vanhempani, sisareni puolisoineen, ystäväni.
Kaikki paitsi yksi.
Se ainoa, jonka toivoin tulevan.
Se ainoa, joka ei enää koskaan tulisi.
Veera, tyttäreni.
Tytär, joka oli muutama tunti aiemmin kuollut oman isänsä ampumana.
Sinä iltana sanoin samat sanat, jotka sanoin Veeralle jokainen ilta.
Mutta sinä iltana minä en saanut enää vastausta.
Hyvää yötä rakas, nuku hyvin.
Äiti rakastaa sinua.
Enemmän, kuin taivaalla on tähtiä.
Oi ei. Otan osaa suureen suruusi ♥️? Niin kliseistä kuin se onkin, mutta aika – aika se on joka auttaa. Se ei surua poista, mutta suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Itku tuli samassa, enkä tiedä pystynkö enää tulla lukemaan blogiasi (koskettaa niin läheltä omaa suruani). Mutta hienosti kirjoitat; jatka sitä. Voimia päiviisi!
Kirjoitat todella kauniisti ja sydämeni halkeaa puolestasi, olen niin kovin pahoillani. Jos voisin antaa sinulle puolet omista voimavaroista, antaisin ja vielä enemmänkin. Hirveästi voimia sinulle ja läheisillesi.
Voimaa jokaiseen hetkeen. ?
Vaikka samassa kylässä asun piti keskeyttää lukeminen kun ei tämmöstä voi uskoa todeksi. Viaton elämänsä alkua asteleva lapsi saa tämmösen kohtalon . Todella surullista. Kovasti jaksamista kaikille ja erityisesti äidile, tämä kulkee kaikkien mielessä varmasti lopun elämää. Osanotot ….
Otan osaa suureen suruusi jota en voi mitenkään ymmärtää kun en ole samaa kokenut.
Luin kirjoituksesi kyyneleet silmissä ja sydämestäni kouraisi.
Paha olo ja suru täytti minut ja tunteen siitä miltä voisi tuntua kun maailman rakkaimman ihmisen maailmassa menettää.
Paljon voimia ja jaksamista vaikka tiedän, että olet samat sanat kuullut monen monta kertaa.
Lämmin osanottoni suureen suruusi ?❤️ Veera tyttösi kulkee aina mukanasi❤️ Sydämmessäsi ja ajatuksessa ❤️ Kun aikaa kuluu ajatukset toistaa niitä hyviä hetkiä Veeran kans ❤️ Muistat ne hyvät hetket jotka kantavat elämääsi eteenpäin ❤️
Rukouksissani olet aina ensimmäisenä <3
Lohtua runon muodossa:
"Tuli tyttö tähdistä,
tehty niiden pölystä.
Loisti aina kirkkaana,
äidilleen niin rakkaana.
Vain hetken oli lainassa,
mut rakkauttaan aina loistaa äidille taivaassa."
Olen sanaton. Mustat kyyneleet valuvat silmistäni. En voi ymmärtää. Kukaan ei voi ymmärtää. Kiitos, että jaat tämän asian. Olet todella rohkea nainen. Kun luin tämän tekstin, tiesin, että sinä selviät. Sanoinkuvaamattoman paljon voimia Sinulle surun kanssa elämiseen ja kaikkeen, kaikkeen?
Ajattelin että pystynkö aloittamaan lukemaan sun blogia,niin käsittämätön jutun olet joutunut kokemaan ettei ole sanoja ?❤️ niin paljon voimia jokaiseen päivään ❤️