Viime aikoina olen miettinyt paljon parisuhdetta, rakkautta ja luottamusta.
Ennen kaikkea sitä, tulenko koskaan enää kokemaan niitä.
Olen avoin ja suora ihminen – sen kertonee jo se, että kirjoitan tätä blogia.
Kaikesta avoimuudesta ja suoruudesta huolimatta olen rakentanut ympärilleni muurin, en päästä ihmisiä lähelleni.
Se lienee luonnollista tällaisessa tilanteessa.
Mutta sen muurin kuuluisi jossain vaiheessa murtua.
Pelkään, ettei se murru.
Enemmän pelkään, että se murtuu.
Olen rakastanut sydämestäni ja saanut siitä vastalahjaksi kipua.
Mitä enemmän rakastin, sitä enemmän minua sattui.
Olen luottanut elämäni tärkeimmän ja ainoan merkityksellisen asian, tyttäreni, toisen käsiin ja sen toisen takia myös menettänyt.
Ne vievät luottamuksen ihan kaikelta – ihmisiltä ja elämältä.
Rakkaudelta.
Voinko koskaan löytää ihmistä seisomaan minun vierelleni?
Ihmistä, joka hyväksyy, että tulee kantamaan osaltaan minun menneisyyttäni myös omilla harteillaan.
Ihmistä, joka haluaa näyttää minulle, että on olemassa rakkautta, joka ei ole sairasta.
Ihmistä, joka opettaa minua luottamaan siihen, ettei minua satu.
Ihmistä, joka haluaa minut juuri sellaisena kuin olen.
Ihmistä, joka on tarpeeksi vahva murtamaan sen muurin ympäriltäni?
Onko sellaista ihmistä olemassakaan?
Ehkä sellainen ihminen on olemassa, mutta ongelma onkin se, olenko minä itse tarpeeksi rohkea.
Annanko hänen näyttää kaiken edellä mainitun?
Uskallanko ottaa riskin?
Olisi helpompaa piiloutua muurin taakse, turvaan.
Niiden muurien takana kukaan ei voi satuttaa minua.
Mitä kauempana ihmisiä pitää, sitä vähemmän tunteita pääsee kehittymään.
Ja mitä vähemmän tunteita pääsee kehittymään, sitä vähemmän sattuu.
Mutta olisiko se elämistä?
Mielestäni eläminen perustuu osaltaan kaikkiin niihin tunteisiin, mitä se pitää sisällään.
Jos tunteet piilottaa muurin taa, onko se elämää?
Ei, pelko estää elämästä.
Minulla on muurini, en voi sille mitään.
Mutta haluan uskoa, että jonain päivänä kohtaan ihmisen, joka murtaa sen muurin.
Auttaa minua kohtaamaan pelkoni.
Voittamaan ne.
Ja lopulta se muuri murtuu, olen vapaa.
Vapaa elämään.
Mieleeni tuli eräs tilanne vuoden takaa.
Kuusivuotias Veera istui sohvalla ja katsoi tablettia luurit päässään.
Tarkistin mitä tyttö tekee.
Hän kuulemma tsättäsi poikkiksensa kanssa.
Kävimme kiivaan keskustelun siitä, että kuusivuotiaalla ei voi olla poikaystävää, eikä varsinkaan kolmea.
Ja että ei, kuusivuotias ei voi olla rakastunut.
Veera hymähti, vilkaisi silmäkulmasta ja sanoi:
”Sie oot vaan kade.”
Fiksu tyttö.
Taisi olla ihan oikeassa.
❤ Samanlaisia ajatuksia täällä ….ja se muuri on tehty murrettaviksi sitten ku aika on siihen oikea ❤
<3
Ensimmäinen naurunpyrskähdys blogia lukiessani. ”Sie oot vaan kade.” Ei tarvitse ainakaan epäillä, etteikö Veera antaisi äitinsä olla rakastettu. Sitten kun on sen aika.
On, rakkautta on olemassa. Aitoa, pyyteetöntä, vastikkeetonta, kunnioittavaa ja turvallista. Sellaista, joka ei satuta. Toivon, rukoilen ja uskon, että löydät vielä sellaista. Paljon.