Lueskelin pienen Vilja Eerikan järkyttävää tarinaa ja se sai minut ajattelemaan asioita uudella tavalla.
Olen erostamme asti ajatellut, että Veeralla on hyvä, onnellinen ja turvallinen elämä isänsä kanssa.
Olinko sittenkin vain kuvitellut niin, toivonut niin?
Kuinka paljon todellisuudessa olen tiennyt Veeran elämästä isänsä kanssa?
Sen tiedän varmasti, että aika jolloin Veeran vierellä oli myös isän uusi avopuoliso, oli onnellista ja turvallista.
Tunnen avopuolison, siksi pystyn sanomaan sen varmasti.
Mutta entä aika ennen sitä?
Se puolitoista vuotta, jonka Veera vietti isänsä kanssa kaksin – oliko se sellaista elämää, jonka lapsi tarvitsee ja ansaitsee?
Turvallista, iloista, huoletonta ja täynnä huolenpitoa?
En todellakaan tarkoita, että Veera olisi kokenut samanlaisia julmuuksia mitä Vilja Eerika joutui kokemaan, vaan tarkoitan yleisesti elämää.
Oliko Veeralla säännölliset ruoka- ja unirytmit?
Pesikö hän hampaansa ja kätensä?
Oliko hänellä rajat?
Näkikö hän kavereitaan ja ystäviään?
Kannustettiinko, tuettiinko ja välitettiinkö hänestä?
Suojeltiinko häntä?
Rakastettiinko häntä?
Olen hokenut kaikille, kuinka paljon Veeran isä rakasti tätä.
Ja kuinka tekoa on niin vaikea ymmärtää senkin takia.
Hänhän piti huolta tytöstä – tytöllä oli hyvä elämä tämän kanssa.
Tyttöhän oli hänelle kaikki kaikessa.
Oliko sittenkään?
Voiko ihminen, joka kykenee sellaiseen tekoon, tarjota lapselle sen mitä lapsi tarvitsee?
Onko Veeran elämä sittenkään ollut hyvää ja turvallista kuten sen olisi kuulunut olla?
Onko minulla ollut aavistustakaan siitä, millaista Veeran elämä todellisuudessa oli silloin, kun hän ei ollut luonani?
Nämä ajatukset ovat uusia.
Ja ne tekevät hulluksi.
Ajassa ei pääse takaisin päin, eikä tehtyä saa tekemättömäksi.
On vain uskottava, luotettava ja toivottava.
On yritettävä, vaikka se on vaikeaa – niin järkyttävän vaikeaa, että on vain yksi asia, joka on vaikeampaa.
Anteeksianto.
Voin antaa anteeksi kaiken sen, mitä Veeran isä teki minulle.
Voin antaa anteeksi kaiken sen, mitä hän tuhosi minulta.
Voin antaa anteeksi kaiken sen, mitä hän sanoi minulle.
Mutta yhtä asiaa en voi antaa koskaan anteeksi.
Sitä, että hän päätti elämästä Veeran puolesta.
Mun mielestä on asioita, joita ei voi, eikä tarvitse antaa anteeksi! Tämä on vähintään sellainen..
Ja Mari, varmasti sinä tulet ajan myötä miettimään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, etuperin ja takaperin, mutta Veeran pahoivoinnin sinä olisit vaistonnut! Luota vain siihen ❤
Minäkin uskon, että jos Veeralla ei olisi ollut isän kanssa aikanaan hyvä olla sie oisit sen vaistonnut. Ei lapsi sinne haluaisi mennä jos ei olisi hyvä olla ja kun osaa puhua kertoisi kyllä, näin uskon. Sie oot aina tiennyt enemmän ilman kertomista, osannut lukea ystäviäsi/ kavereistasi joten olisit tiennyt❤️
Luota siihen, että äidinvaistosi kertoi oikeaa totuuttaan. Ajatuksia ja mietteitä ei varmasti pääse pakoon, ne on vaan otettava vastaan, käsiteltävä, hyväksyttävä ja laskettava sitten menemään kun sen aika on. ♡ Voimia surutyöhösi, enemmän kuin taivaalla on tähtiä. Siellä ne ovat, vaikka niitä ei juuri nyt pysty näkemään. Aivan kuten Veerakin ♡
Anteeksiannon paras anti on oman itsensä vapauttaminen mutta sitä ei voi eikä kannata väkisin yrittää. Se tulee aikanaan jos on tullakseen.
Tämä maailma on täynnä pahuutta ja toisten loukkaamista. On aina ollut. Onnekkaampi on se joka oppii luovimaan täällä niin ettei välitä. Se on vaikeaa mutta kun ikää tulee lisää niin nekin taidot karttuvat.
Mutta on täällä rakkauttakin. Paljon rakkautta ja se pelastaa. ❤
, olen samaa mieltä, lapsi olisi sen ilmaissut jos hän ei olisi halunnut mennä isän luokse. Isällä vain jotain naksahti jota emme voi ymmärtä!k
Uskon, että lapsesi eli hyvää elämää. Hänen isänsä toimi vihan vallassa äärettömän typerästi. Uskon, että teko oli harkitsematon. Hän halusi satuttaa pahimmalla tavalla. Tällöin hän ei edes osannut ajatella, kuinka väärin teko on. Toivottavasti saat mielenrauhan jonain päivänä, vaikka anteeksi e voi eikä tarvitsekaan antaa. Halauksia. ❤
Samaa mieltä olen muiden kanssa, sinä olisit kyllä huomannut jos Veeralla ei olisi kaikki ollut hyvin. Jos hän olisi ollut surullinen, ahdistunut, sulkeutunut. Veeran isän teko oli niin järjetön, että mieli koittaa etsiä merkkejä ja selityksiä, jotain mitä olisi pitänyt huomata vaikka sellaisia ei ole.
Luota itseesi Mari ja siihen että sinä olisit kyllä nähnyt ja huomannut, jos Veera olisi voinut huonosti isänsä kanssa ollessaan.
Anteeksiantoa olen itse pohtinut traumaattisen kokemukseni kohdalla niin, että voin antaa itselleni anteeksi sen etten voi antaa toisen tekemää tekoa anteeksi. Kaikkia tekoja ei tarvitse tosiaan antaa anteeksi kuten serkkutäti tuolla ensimmäisessä kommentissa sanoo. Itse näen, että vihasta, kaunasta ja katkeruudesta voi päästää ajallaan irti ilman sitä anteeksiantoakin.
Voimia Mari jokaiseen hetkeen ❤️
Samaa mieltä olen kyllä äiti olisi lapsestaan pahan olon vaistonnut.
Suruun auttaa aika, tuska vähenee ja suru muuttaa muotoaan, viiltävä ikävä muuttuu vähemmän kipeäksi vaikka tapahtuma ja menetys on aina osa elämääsi.
Toivottavasti saat vielä uudestaan, jonakin päivänä, kokea äitiyden, sitä todella toivon sinulle❤️
En tunne sinua, en tunne Veeraa ja hänen isänsäkin ehdin vain hetken tietää. Mutta siitä lyhyestä tietämästäni hetkestä suurin asia mitä opin, oli se että hänellä oli tytär jota hän halusi suojella ja joka oli hänelle hyvin tärkeä. Siksi en yhäkään saata ymmärtää miksi näin on tapahtunut.
En myöskään tunne heitä ollenkaan, mutta tuosta kuvailusta, lopputuloksesta ja omista kokemuksista tulee mieleen, ehkä omistushalu ja hallinnan tarve on näyttäytyneet joillekin suojelun haluna?
Eihän oikeasti rakastava vanhempi lastaan surmaa.
Ehkä hän on kyennyt suorittamaan tiettyä roolia tiettyyn pisteeseen asti.