Katselin viereisen päiväkodin pihalla leikkiviä lapsia – pari poikaa leikki sotaa sählymailoilla.
Toinen oli ampuvinaan toista ja uhri jäi liikkumattomana makaamaan maahan.
Takauma iski lujaa.
Mieleni näytti, kuinka luoti lävistää pahaa aavistamattoman, pienen tyttäreni pään. Kuinka hänen pieni kehonsa nytkähtää luodin voimasta ja romahtaa elottomana entisen kotimme lattialle.
Vatsa kouristaa, kädet tärisevät.
Oksettaa.
Usein iltaisin mieleni näyttää minun kuvitelmani tapahtumista.
Siinä Veera touhuaa pihalla, isänsä pyytää häntä mukaansa sisälle.
Menemään edellä.
Veera ei ihmettele asetta, onhan metsästävässä perheessä ja suvussa kasvanut lapsi tottunut siihen.
Veera tottelee, kävelee reippain askelin ja päätä heiluttaen kuten hänellä oli tapana.
Selittää juttujaan.
Eteiseen päästyään juttu loppuu.
Lause jää kesken.
Elämä jää kesken.
Pahinta kuvitelmassa on, että se on totta.
Ei tismalleen, koska kukaan ei tiedä tapahtumia.
Mutta pääpiirteittäin.
Yhtä kamala se on silti.
Miten kukaan voi tehdä niin?
Kokea oikeutetuksi päättämään toisen elämän?
En pysty ymmärtämään sitä.
Vielä vähemmän pystyn ymmärtämään, miten isä voi tehdä niin omalle lapselleen.
Lapselle, jolle isä oli koko maailma – johon hän turvasi ja luotti.
Mutta niin tapahtui, pystyinpä minä ymmärtämään sitä tai en.
Kaikesta käsittämättömyydestä huolimatta niin tapahtui.
Minun on vain hyväksyttävä se, opeteltava elämään sen kanssa.
Ei ole vaihtoehtoja.
Mikään ei muuta tapahtunutta, eikä mikään tuo ketään takaisin.
Ajoittain kyseenalaistan tapahtumien hetkiä.
Minulle on sanottu, että Veera ei tiennyt mitään.
Mistä he voivat tietää? Miten he voivat luvata minulle sellaista?
Kukaan ei voi tietää täysin.
Ajatus siitä, että Veera olisi tiennyt tapahtumista, on sietämätön.
En pysty ajattelemaan sitä ilman, että alan panikoida – suru ja tuskainen ikävä muuttuvat hysteeriseksi kauhuksi, avuttomuudeksi ja suunnattomaksi hädäksi.
Uskon, että ne tunteet ovat samoja, mitä Veera olisi siinä hetkessä tuntenut.
Jos minä en kestä sellaisia tunteita, miten minun pieni tyttöni olisi voinut kestää?
Sietämätön.
Ajatus on kerta kaikkiaan sietämätön.
Haluan mieluummin uskoa, että Veeran isässä oli sen verran inhimillisyyttä ja rakkautta lastaan kohtaan jäljellä, ettei hän halunnut aiheuttaa pelkoa tämän viimeisinä hetkinä.
Ehkä hän halusi varmistaa, että Veeran elämä olisi täysin normaalia ja hyvää viimeiseen hetkeen saakka.
Kornia ajatella niin.
Ilman häntä Veera ei olisi edes kokenut viimeisiä hetkiään vielä.
Mutta silti haluan uskoa tapahtumien menneen ilman pelkoa.
Haluan uskoa, että Veeran elämä on viimeiseen asti ollu hyvää ja normaalia.
Jos ajattelisin toisin, olisin matkalla kohti katkeruutta ja kyynisyyttä enkä halua sitä.
Minä päätin rakentaa elämäni uudelleen, hyvistä asioista.
Katkeruus ja kyynisyys estäisi sen.
Silloin se suurin tehtäväni jäisi täyttämättä – se minkä päätin heti Veeran kuoleman jälkeen.
Minun elämäntehtäväni on kertoa tarinaa – yhtä aikaa maailman kauneinta ja surullisinta tarinaa.
Veeran tarinaa.
Olet lahjakas kirjoittaja. Hienosti kirjoitat Veeran tarinaa. En voi mitenkään tajuta mitä kaikkea joudut kokemaan ja käymään läpi. Toivon sinulle paljon voimia. Kiitos tästä blogista.
Välillä henki salpautuu ja tuntuu todella, todella pahalta lukea.Kesken lukemisen täytyy laittaa katse pois ja hengähtää.Ei voi ymmärtää ihmisen sairautta ja julmuutta.
Kirjoituksia aiheesta, jota kirjoittajan ei olisi tarvinnut kokea. Eikä pienen lapsen.
Monesti tulee mieleen,että miten ihmeessä sinä Mari selviät tästä kaikesta. Suru ja järkytys paikkakunnan asukkailla alkoi jo tiedon saatuaan ,hälvenee kaiken muun maailman myötä.
Sinulla se Mari on vasta alkanut. Kunpa voisi auttaa, ottaa edes pienen osan pois sitä tuskaa ja surua .Kunpa voisi tehdä tehdyn tekemättömäksi. Sitä ei voi tehdä, voi ainoastaan lukea tätä blogia.Ja toivoa ja uskoa, että saat riittävästi voimaa jaksaaksesi kantaa surua koko loppuelämäsi mukana.Onneksi onnellisen lapsen muistot eivät katoa koskaan sydämestäsi.
Löysin blogin sattumalta. Se tuli vastaa aivan eri asian yhteydessä.
Nyt käyn lukemassa päivittäin näitä riipiviä kirjoituksia. En voi kuvitella pahempaa tuskaa, kuin oman lapsen menettäminen toisen vanhemman murhaamana.
Omat murheeni ja jaksaminen on asettunut mittasuhteisiin. En kykene mitenkään (ja hyvä niin) pääsemään lähellekään Mari sinun tuntemuksiasi ja tuskaasi. Mutta edes promillen raapaisu mielessä tunteista, mitä tälläinen sinussa herättää, riittää minulle syyksi ymmärtää, että minun taivaalleni nousee aurinko aamuisin ilman sellaista tuskaa, mitä joudut kantamaan.
Kiitos, että kirjoitat.
Näiden kirjoitusten seuraaminen on ollut tuskallista, raastavaa, mutta myös silmiä avaavaa. Oma vahingoittuvaisuutemme on ainoa avain aitoon rohkeuteen, ja se miten kirjoitat ja millaisesta aiheesta, avoimella sydämellä on tuon rohkeuden suurin ilmentymä.
Kiitos siis sanoistasi, avoimuudestasi, todenmukaisuudestasi. Niiden lävistävästä voimasta, karusta totuudesta tunteiden kirjoon, voimaan ja syvyyteen. Ja hurjan paljon voimia, rakkautta ja vahvuutta sinulle Mari tämän kaiken keskellä.
Miten ahdistava mielikuva! Ja sinä joudut tuota miettimään. En voi edes kuvitella sen pahoivoinnin määrää mitä se aiheuttaa, kun näin täysin ulkopuolisenakin sisuskalut väännähti lukiessani tekstiäsi, tulee ihan fyysinen pahoinvointi.
Sitä mietin kuinka syvällä tämä isä oli että pystyi sen tekemään. Ampumaan lapsensa. Kuinka katkera, vihainen, epätoivoinen vai ihan psykoottinen. Joka tapauksessa hyvin sairas! Niin sairas että ihmismieli ei voi käsittää, ei vaikka miettis kuinka syvällisesti.
Menetit sanoin kuvaamattoman paljon, kaiken. Silti kykenet jatkamaan elämääsi, pikku hiljaa eteenpäin ja niin järkevästi ajatellen asioista. Sinulla on vahvat selvitymismekanismit ja ihailen kyllä sisäistä voimaasi! Jotenki tunne että Veeran tarinan kautta pieni enkeli jatkaa rinnallasi, minusta lohdullistakin ajatella niin.
Hyvää kesää sinne Ivaloon ❤
En ole rikospoliisi ja en tiedä mihin poliisit ovat pohjanneet näkemyksensä, mutta kuvittelisin heidän tehneen päätelmän rikospaikan ja Veeran asennon perusteella. Poliisit ovat rehellisiä. He nimittäin kertovat myös sen, jos epäilevät asian olleen toisin.
En voi kuvitella mitä käyt läpi. Pienen tytön, jolle myös isi on koko maailma, äitinä Veeran kohtalo käy yli ymmärrykseni. Voimia näiden ajatusten läpikäymiseen, takaumiin ja jokaiseen hengenvetoon. Olet ajatuksissa.
On tämä päiväkirja melkoista luettavaa, mutta luen siitä huolimatta. Suru verhosi koko Ivalon kaamoksen kynnyksellä ja jätti meidät kaikki muhittelemaan ajatuksia, joita tuot esille. Mitä tapahtui, tarviko Veeran pelätä jne. Minäkin ajattelen Hannan tavoin, että poliisi on selvittänyt asian perin juurin ja tuonut totuudenmukaisesti esille johtopäätöksensä.
Uskon kirjoittamisen terapeuttisen vaikutukseen. Kiitos, että jaat ajatuksiasi kanssamme.
On helppo sanoa, että älä mieti.
Lapsen menettänyt äiti on kertonut, että ensimmäinen asia aamulla on lapsi, päivällä, iltapäivällä, illalla, yöllä, on vain yksi mielessä. Oma menetetty lapsi. Auto-onnettomuus vei pojan.
Mutta haluan uskoa, että Veera ei tiennyt mitään, ei pelännyt, ei tuntenut kipua.
Uskon sen tapahtuneen niin.
Voimia sinulle. Valtavasti voimia. Osaat kirjoittaa ja kirjoituksesi on niin rohkeaa.
Mäkin sanon nyt varmaan jotain väörin. Mutta itsekin lapsen menettäneenä nuo kommentit saa näkemään punaista:
”miten ihmeessä sä selviät”, ”sulle se kaikki suru on vasta alkanut”, ”onneksi en voi kuvitellakaan miltä susta tuntuu”.
Ihan hirveitä kommentteja.
Ehkä tosiaan hyvällä sanottu, mutta kuitenkin. Kuinka ihmiset päästelee tuollaista suustaan.
Mulle on kaksi koiransa menettänyttä (kummallakin se koira ehti olla vain muutaman viikon) kertonut että he tietävät miltä musta tuntuu.
Mä olen mennyt niin sanattomaksi että en ole toistaiseksi avautunut heille, kuinka helvetin ajattelematonta tuo on. Kummallakin ihan ihmislapsiakin.
en pysty kuvittelemaan sun elämää nyt. ja kuitenkin.
keskimmäinen uusperheen poikamme kuoli 16v sitten kaukana kotoa auto-onnettomuudessa. en ikinä unohda niitä kahta poliisia ovella viideltä juhannusaamuna.en käsittänyt mitään.hän oli 20v.kysyin poliisilta oliko A mukana, hänen lapsensa. poliisilla ei ollut hajuakaan. muistan pikkutarkasti kun soitin mummille, exän vaimolle, veljelle….hoin rauhallista mantraa.
heinäkuusta ja elokuusta en muista paljon mitään…no hautajaiset…
syksyllä myöhään aloin itkeä, sitä ennen mun piti pitää porukkaa pystyssä. sen jälkeen luhistuin. siitäkään en muista oiken mitää.
luin tästä sun tytän kuolemasta lehdistä, netistä. viha oli niin sysimustaa kun olla voi. olen itse asunut siellä….mietin mitä helvettiä…en pystyny ymmärtämän. en ymmärrä ketään tommosta miestä
kun olin lapsi, isäni uhkasi tappaa lapset ,jos äiti jättää. just tommone paska kyylääjä. epäili kaikkea kaikkiä, etenkin äitiä joka joka pettää varmasti…jopa alaikäisen naapurinpojan kanssa.
olet iltarukouksissani , koita kestää…