Veeran syntymäpäivä tyhjensi mieleni täysin – ei ole kerta kaikkiaan ollut mitään kirjoitettavaa.
Mielessäni olen ollut vihainen.
Tänä vuonna en tehnyt Veeralle hänen toivomaansa syntymäpäiväkakkua, en suunnitellut ja järjestänyt synttäreitä, en auttanut tyttöä valitsemaan sopivaa mekkoa enkä nähnyt sitä iloa ja kiitollisuutta hänen kasvoiltaan vastaanottaessaaan vieraita eteisessämme.
Olisin halunnut tuon kaiken, ihan kuten ennenkin.
Mutta tänä vuonna tein jotain aivan muuta.
Tänä vuonna suunnittelin Veeran hautakiveä.
Se on niin väärin.
Se on niin kertakaikkisen väärin!
Ei niin saisi olla, ja se on saanut minut vihaiseksi.
Kenenkään ei pitäisi joutua tekemään niin.
Silti minä ja moni muu joudumme siihen.
Veeran kuoleman jälkeen päätin, että tytölle tulisi hautakiveksi luonnonkivi.
Veera viihtyi ja liikkui paljon luonnossa, joten luonnonkivi olisi parempi – kuin täydellinen.
Veeralla oli myös suuri kiinnostus kiviä kohtaan, niin kuin monella muullakin lapsella olen kuullut olevan. Minullakin oli.
Tytön taskut olivat aina täynnä pikkukiviä, jotka olivat milloin mitäkin timantteja ja muita suunnattoman arvokkaita aarteita.
Välillä haalarin taskut olivat niin pullollaan kiviä, että ihmettelin miten tyttö jaksoi kulkea ylimääräinen paino mukanaan.
Ennen kaikkea luonnonkivi olisi täydellinen, koska täysin samanlaista ei olisi toista.
Se olisi ainutlaatuinen.
Ihan niin kuin Veerakin oli.
Päätin, että kivi haettaisiin Norjasta meren rannalta.
Paikasta, josta keräsimme Veeran kanssa simpukoita.
Ajatus pinttyi mieleeni talven myötä yhä lujemmin.
Jokin aika sitten minuun iski ajatus, jossa soimasin itseäni.
En minä Veeralle voinut mistään Norjasta kiveä hakea – oikea kivi löytyisi kotijärveni rannoilta.
Järven, jota pitkin ajettiin kelkalla tunturireissuille.
Järven, jonka matalassa rannassa Veera niin monet kerrat ui.
Järven, jonka rannalla Veeralle niin tärkeä mummola on.
Jokin päivä lähdemme kulkemaan rantoja ja etsimään kiveä.
Ajatuksena se tuntuu raskaalta, jopa mahdottomalta.
Mutta luotan siihen, että tiedän kyllä, kun se oikea löytyy.
Uskon ja toivon, että minulla on eräs pieni, aarteita taskut pullollaan oleva enkeli, joka ohjaa minua oikean kiven luo.
Kirjoitat todella kauniisti Mari <3
Sydämeni murtuu aina kun luen tätä blogiasi, kiitos kun jaksat kirjoittaa.
Minulla on hieman Veeraa vanhempi poika,
enkä koskaan kestäisi sitä, mitä sinä joudut nyt kokemaan.
Paljon voimia sinulle, tiedät aivan varmasti kun se oikea kivi löytyy <3
Veeran kivi.
❤❤
Olet ihan uskomattoman vahva nainen. Lausettakaan en voi tekstejäsi lukea ilman, että kyyneleet jo valuvat poskia pitkin, ahdistus kuristaa kurkkua ja sydän hakkaa liian lujaa. En voi kuvitellakkaan mitä kaikkea käyt läpi ja silti noin upeasti jaat Veeran tarinaa meidän kanssamme. Kiitos että jaat. Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista uusiin päiviin <3
Pienten lasten äitinä mietin sinua usein. Toivon sydämestäni sinulle voimia.
”Se suru tulee vielä
monen monta kertaa
Se kohtaa sinut siellä
missä et sitä odota
Kulkee kannoilla
Se hiipii ihan väkisin
kysymättä lupaa
Saapuu luokses iltaisin
Täyttää sielunsopukkaa
hyökyaalloilla
Se seuraa sua aikansa
Katsoo selän takaa
Pitää sua silmällä
Kunnes jättää rauhaan
Kauemmaksi muuttaa”
-Una Reinman-
Kiitos Mari, että kirjoitat. Olen itsekin menettänyt lapseni ja teksteissäsi on paljon tunnistettavaa.
Nimimerkille Jonna sanoisin, että kyllä sinäkin kestäisit sen, jos lapsesi kuolisi. Koska olisi pakko, sinulla ei olisi vaihtoehtoja. Joko jatkaisit elämääsi tai päättäisit elämäsi. On niin helppo sanoa, että ”minä en koskaan” – kunnes olet itse siinä tilanteessa, että pahin tapahtuu. Väitän, että yksikään lapsensa menettänyt vanhempi ei lapsen vielä eläessä ajattele, että ”minä kyllä kestän lapseni kuoleman”. Mutta kun tilanne tulee omalle kohdalle, vaihtoehtoja ei ole. Toivon, että Jonna mietit tätä.
Puit hyvin minun ajatukset sanoiksi. En koskaan olis kestänyt esikoistyttäreni kuolemaa kunnes kuopukseni kuoli synnytykseen eikä jäänyt vaihtoehtoja ko kestää.
Kuulostaa hyvältä kun kerrot olevasi vihainen. Sinua kohtaan on tehty järjetön vääryys. Tekoa ja tekijää ei kannata siloitella.
Olen todella ärtynyt puolestasi. Jättää joku ihminen tällaisen järjettömän tuskan keskelle omista itsekkäistä syistä.
Jatketaan, Mari, elämää mennä kitkuttamalla.
Kiitos, että jaat ajatuksiasi. En usko, että kukaan on aiemmin tehnyt niin. Onneksi olet avoin ja rohkea, onneksi haluat kertoa Veeran tarinan. Uskon, että se vielä pelastaa jonkun toisen pienen lapsen.
Tärkeintä oman toipumisesi kannalta on, että olet mahdollisimman avoin. Älä jää surusi kanssa yksin. Olen ymmärtänyt, että sinulla on ympärilläsi rakastava perhe. Pienintäkään syyllisyyttä et saa tuntea. Et olisi voinut toimia toisin. Vastassasi olivat pimeyden voimat, ei niitä pysty hallitsemaan. Veeran isäkään ei hallinnut niitä.
Anteeksiannon ajatuskin tuntuu varmasti vielä täysin mahdottomalta. Se on kuitenkin lopulta ainoa mahdollisuutesi. Ei Veeran isä ymmärtänyt vihassaan ja kostonhimossaan, mitä teki. Hän halusi satuttaa vain sinua, ja Luoja tietää että hän onnistui. Älä anna vihan kuitenkaan voittaa. Elämä jatkuu, vaikka se tuntuu usein varmasti mahdottomalta.
Lapsesi ei elänyt turhaan. Hän opetti sinulle rakkauden voiman. Luovuuden. Ihmettelyn. Tulevaisuudenuskon. Luonnon merkityksen. Kauneuden. Ilon. Kaiken sen, minkä äiti oppii lapseltaan. Vaalit Veeran muistoa elämäsi loppuun, mutta toivon että lopulta muistelet vain kauniita yhteisiä hetkiänne. Et sitä, että se kaikki päättyi julmasti kostonhimoisen, sairaan ihmisen halveksittavaan tekoon.
Veeran isä halusi tuhota sinut. Nouse hänen yläpuolelleen. Se perkele ei lannistanut sinua, vaikka iski julmimmalla mahdollisella tavalla. Kaunis lapsesi elää kanssasi ikuisesti. Vaali hänen muistoaan rakkaudella, mutta jatka elämääsi vaikka tunnet itsesi varmasti usein surkeaksi, rammaksi ja tyhjäksi. Kokoa voimasi rippeet ja elä! Näytä, että sinua ei lannistettu. Hän ei saavuttanut tavoitettaan, vaikka lähellä se varmasti oli.
Voimia Mari. Ja kiitos rohkeudestasi.
♥️❤️
Vertaisen ja Monan kanssa samaa mieltä.
Itsekin lapsen menettäneenä.
Nuo on niitä ajattelemattomia, loukkaavia vakiolauseita.
Se on vaan ollut pakko kestää.
Eipä ole vaihtoehtoja.