Pitkää hiljaisuutta seuraa pitkä teksti.
Viime viikkoina on tapahtunut paljon.
Vietin kesän etelässä.
Kannoin surua mukanani, mutta se oli kevyempää.
Nautin lämmöstä ja auringosta, ihmisistä.
Hymyilin ja nauroin.
Minun oli hyvä olla.
Viimein pystyin suunnittelemaan tulevaisuutta.
Viimein pystyin näkemään, että tulevaisuus on.
Ajatus pohjoiseen palaamisesta tuntui koko ajan huonommalta ajatukselta ja pari viikkoa sitten tein päätöksen, että palaisin pohjoiseen vain muuttamaan sieltä pois.
Hetkittäin epäröin, olisiko se sittenkään oikea ratkaisu?
Olisinko valmis?
Lentokoneessa matkalla pohjoiseen puhkesin itkuun.
Itku tuli yllättäen, se oli epätoivoinen itku.
Itkin sitä, että minun piti palata.
Seisoin kotini äänettömyydessä ja katsoin ympärilleni.
Ei se ollut minun kotini.
Se oli vain varasto, tila.
Tila, johon olin varastoinut muistoja.
Kauniita muistoja, mutta myös haudattuja haaveita, romutettuja suunnitelmia.
Palasiksi hajotettu elämä.
Silloin tajusin, että päätökseni oli oikea.
En minä kuulu tänne enää, ei tämä ole minun paikkani.
Minä lähden. Otan mukaan ne kauniit muistot, mutta kaiken romuttuneen jätän tänne.
Jätän sen palaseksi hajotetun elämän.
Lähden ja rakennan uuden elämän niiden kauniiden muistojen voimalla.
Viimeiset pari viikkoa olen siis pakannut.
Tavaroiden kautta olen käynyt läpi satoja hetkiä ja muistoja.
Hyviä ja huonoja.
Se on ollut suunnattoman raskasta ja itkuista, mutta silti myös vapauttavaa.
Puhdistavaa.
Päätin ottaa yhden laatikon, johon pakkaisin ne Veeran tavarat, jotka säilyttäisin.
En voi haalia kaikkea matkaani, se olisi ihan järjetöntä.
Eikä Veeran muisto ole tavaroissa tai vaatteissa.
Se kulkee sydämessäni, vaikka en ottaisi yhtäkään konkreettista asiaa mukaani.
Joitain käyttämättömiä ja arvokkaampia vaatteita olen myynyt, mutta suurimman osan lahjoitan avustustoimintaan.
Niin Veera olisi halunnut.
Auttaa.
Sitä hän teki aina mielellään.
Kaiken surun ja kaipauksen rinnalla on myös iloa.
Olemme järjestäneet siskoni häitä, joissa toimin kaasona.
Olen suunnattoman onnellinen hänen puolestaan.
Vaikka häät ovat rakkauden ja ilon juhla, tiedän, että sisareni ja koko perheeni iloa varjostaa totuus siitä, että jotain puuttuu.
Se pieni prinsessa, joka olisi pukenut hienoimman, itse valitsemansa, puvun päälleen.
Huiskutellut tätin kihartamia hiuksiaan.
Voi olla, että hän olisi toiminut morsiusneitona, olihan hän sisareni kummityttö.
Sen tehtävän hän olisi suorittanut suurella ylpeydellä.
Suurella hymyllä.
Tapasin myös uusimman kummipoikani.
Pienen, vasta kuukauden ikäisen kummipoikani.
Kaikki kummipoikani ovat minulle suunnattoman tärkeitä, mutta tässä pienessä on jotain ihan erityistä.
Uskon, että hänellä on minun elämässäni ihan erityinen merkitys.
Pikkuinen nimittäin ilmoitti tulostaan samana päivänä, kun minä menetin omani.
Se on esimerkki, kuinka toinen tulee ja toinen lähtee.
Esimerkki rinnakkain kulkevasta ilosta ja surusta.
Elämästä ja kuolemasta.
Eilen ajelimme ja kävelimme isäni kanssa kotijärveni rantoja, katselimme kiviä.
Kiviä oli paljon, mutta silti sitä yhtä ei vielä löytynyt.
Oli yllättävän raskasta kulkea niillä rannoilla, joilla oikeasti meidän olisi pitänyt tulistella ja virvelöidä, mutta sen sijaan etsimmekin haudalle sopivaa kiveä.
Se tuntuu edelleen niin epäreilulta.
Palasimme rantaan, matalaan kotirantaani.
Seisoin paikoillani ja katselin rantaa.
Muistelin.
Muistelin, kuinka Veera juoksi nauraen lämpimässä, matalassa rantavedessä. Räiskytti vettä päälleni vain saadakseen juosta karkuun minun räiskytystäni.
Kuinka nappasin hänet syliini ja uitin häntä sinnikkäästä rimpuilusta huolimatta.
Muistin Veeran ilon, sen kuinka hän nauroi.
Muistin, kuinka minä nauroin.
Muistin, kuinka onnellisia olimme yhdessä.
Hymyilin ja jatkoin matkaa.
Sen muiston otan mukaani.
Mari rakas,kiitos tästä kauniista kirjoituksesta. Olet usein ajatuksissani, ja olen kiitollinen siitä ,että olet jo täällä asti, tarkoitan tätä selviytymismatkaasi. Se matka jatkuu vielä kauan, mutta se ei ole toivotonta. Olen alusta asti nähny valon sinun silmissäsä, se ei ole sammunu kuin ehkä pieniksi hetkiksi syttyäkseen taas voimakkaampana, ja olen entistäkin varmempi, että selviydyt voittajana. Suru ja kaipaus ovat osa elämää, mutta näe kuinka ne tekevät sinusta ainutlaatuisen timantin. Kohta olemme hääjuhlan huiskeessa, uskon,että rakkaat ihmiset kulkevat rinnallamme elämänsä päättymisen jälkeen, ja niinpä uskon myös pikku-Veeran nauttivan mukana, varmasti myös lohduttaa äitiä.
❤️ ?
Mari hyvä. Koko ajan lukiessani päiväkirjaasi itkin. Silmäni sumenivat. Lapsen lähtö on pahin asia mikä vanhemmille sattuu. Minä en ole lastani hautaan saattanut mutta kymmenen vuoden sisällä olen menettänyt viisi läheistä. Isäni(2009), lasteni isän(2010) , hyvän ystäväni(2015) , rakkaan äitini(2019) ja alkutalvena tapahtui kovin asia mikä ihmiselle voi sattua eli miesystäväni lähti oman käden kautta. Tämä viimeinen oli niin kovin voimia vievää, syytökset oli läsnä aina. Mari hyvä, minä uskon että sinun lapsesi pieni Veera ja minun rakkaat läheiseni eivät lähteneet meistä pois ikinä vaan kulkevat meidän sydämmmen lokeroissa ja lohduttavat kun meillä on vaikeaa. Toivon sydämmestäni sinulle lohtua.
Nämä kirjoituksesi ovat niin koskettavia ja sydäntä särkeviä. ? Kaikkea hyvää toivon sinulle! ♥️
<3
Voimia Mari sinulle ja sinun läheisille hirmuisesti❤️
Tämä on koskettanut todella kovin.
Ajattelen usein sinua ja toivon sinulle voimia jaksaa ja tietysti myös toivon, että surun rinnalle tulee myös iloa ja onnea❤️ On ihana myös kuulla, että etelässä olet saanut elämääsi myös iloa ja onnea❤️
Se tulee kun aika on. Uusi elämä ja uusi mahdollisuus. Olen iloinen että olet uuden kynnyksellä.
Sydän tietää oikeat ratkaisut ja sitä kannattaa kuunnella. Teet varmasti oikean päätöksen.
Toivon runsaasti onnea sinulle elämääsi etelässä.
Kiitos Mari näistä teksteistäsi. Ne ovat todella menneet ihon alle. Välillä ei itkusta meinannut loppua tulla ja piti pitää taukoa lukemisessa. Pakko oli silti aina palata takaisin niiden äärelle ja jatkaa.
Itsellä myös kokemus lapsen väkivaltaisesta kuolemasta, ei toki ihan niin läheltä kuin sinulla eikä noin dramaattisella tavalla. Uskon, että minulla voi olla haalea aavistus siitä mitä olet läpi käymässä. Osasit sanoittaa niin kovin hyvin alkuajan tuntemukset. Niin paljon tuttua palasi mieleen. Itkin tietysti sitäkin.
Vaikka kuulostaa kovin lattealta, toivon sinulle paljon voimia! Niitä tulet tarvitsemaan. Sinulla on toipumisessa vielä pitkä ja kivinen matka edessä, vaikka olet jo hyvällä alulla.
Toivottavasti olet saanut haluamaasi apua tästä blogista. Kerroithan aluksi, että terapoit myös itseäsi näillä teksteillä. Olet antanut apua ja lohtua siinä sivussa uskoakseni myös monelle muulle. Kiitos siitä!
Älä lopeta kirjoittamista, oli se sitten tässä blogissa tai jossain muussa muodossa. Sinulla on kirjoittamisen lahja. Toki itsekkäästi toivon, että jatkat vielä tätä blogia.
Kaikkea hyvää uuteen elämääsi! Olet sen ansainnut!