Eilisiltana näin pienen tytön pyöräilemässä – se tyttö oli juuri niin kuin Veera.
Näky sai aikaan romahduksen.
Istuin lattialla ja itkin.
Itku tuli voimalla, se puristi rintaa ja vaikeutti hengittämistä.
Itkin ikävää, itkin tuskaa.
Itkin elämän epäreiluutta, itkin vihaa.
Itkin kaipausta, menneitä onnellisia hetkiä.
Itkin kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä.
Meidän piti tehdä niin paljon.
Meidän piti mennä katsomaan balettia, meidän piti lentää.
Meidän piti käydä kesällä keräämässä meren rannalta simpukoita.
Meidän piti ottaa koiranpentu, siitä piti tulla sinun paras ystäväsi, joka seuraisi sinua joka paikkaan.
Meidän piti mennä ukin kämpälle yöksi.
Meidän piti ilmoittaa sinut harrastuksiin.
Meidän piti tehdä yhdessä läksyjä, riidellä kotiintuloajoista.
Meidän piti valita sinulle mekko päättäjäisiin, rippijuhliin, lakkiaisiin tai valmistujaisiin.
Meidän piti tehdä niin paljon.
Nyt ei ole enää meitä.
Se tuntuu niin valtavan epäreilulta.
Miksi minun Veerani?
Miksi maailman kiltein tyttö koki tällaisen, julman kohtalon?
Miksi Veera ei saanut kasvaa, toteuttaa unelmiaan?
Miksi Veera ei saanut elää?
Miksi minun Veerani?
Toisaalta minusta tuntuu pahalta ajatella niin.
Jos ei Veera, niin kuka sitten?
Jos minulle annettaisiin valta vaihtaa Veeran kohtalo toiselle lapselle, en pystyisi siihen. En, vaikka rakastan tytärtäni enemmän kuin mitään muuta.
En pystyisi siirtämään kenellekään samanlaista kohtaloa.
Sen sijaan haluan uskoa, että kaikella tarkoitus.
Kaikella – niin hyvällä kuin pahallakin.
Veeralla, Veeran tarinalla ja Veeran kohtalolla on oltava jokin tarkoitus.
Niin minä haluan uskoa, sillä sen kautta kaikki helpompi hyväksyä.
Ja niin on pakko tehdä, koska mennyttä ei voi muuttaa.
Ajassa ei pääse taaksepäin.
On vain hyväksyttävä ja opeteltava elämään asian kanssa.
Veera oli pyörällä mukanani lenkeillä.
Ne matkat olivat aina täynnä ihmettelyä, suuria kysymyksiä ja ahaa-elämyksiä.
Veeran täti työskentelee kylämme huoltoasemalla ja kerran lenkillä ollessamme Veera vaati, että hänen pitää päästä tankkaamaan pyörä tätin asemalle.
Puhuin tyttöä ympäri, että ei se oikein nyt onnistu.
Mielessäni nauroin ajatukselle 5-vuotiaasta tytöstä bensapistooli kädessään tankkaamassa pientä Jupiteria.
Seisoimme vartin jalkakäytävällä ja tinkasimme asiasta.
Lopulta Veera hyppäsi takaisin pyörän selkään ja tuumasi:
”No, jos mulla loppuu bensa nii sie sitte työnnät”
Ja lähti jatkamaan matkaa.
Voi luoja, kuinka kaipaankaan noita lenkkejä.
Tinkaamista.
Veeraa.
Tämä blogi koskettaa minua syvästi. Menetin isäni pari vuotta sitten ja se kuristaa kurkkuani edelleen. Tunnistan niin monet sinun ajatukset surun keskellä, miten läheinen tulee mieleen kaikesta, niin monta asiaa kuulostaa tutulta.
Isäni oli jo aika vanha kun sai minut, olin aina isäni tyttö ja pelkäsin pienestä tytöstä asti että isäni kuolee pian. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua.
Isäni oli liikunnallinen ja super terveellinen ja koko elämäni hän muistutti mikä kaikki voi aiheuttaa syöpää ja aina otimme tervellisyyden huomioon. Tuntui ironiselta, että juuri hänet vietiin täältä maan päältä, vain puoli vuotta patin löytymisen jälkeen. Pahanlaatuinen syöpä vei hänet kuin silmänräpäyksessä. Vahva, voimakas, tekevä ja pitkä isä laihtui minua, puolet pienempää tytärtään laihemmaksi, lähes sadasta kilosta vähän yli 40 kiloiseksi. Jalat olivat langanohuet ja lopulta hän ei jaksanut kävellä. Oli sietämätöntä katsoa hänen rannettaan: rannekello roikkui ison miehen aivan pikkuruiseksi riutuneesta ranteesta. Jäljellä oli vain luut enkä tiennyt että ison miehen luut voisivat olla niin pikkuruiset.
En välillä vieläkään käsitä, että isälleni tapahtui niin ja se kaikki todella tapahtui. En vaikka vietin hetken kuolleen isäni vierelläkin. Isä näytti vain siltä että nukkuu.
Tiedän tuon tunteen, kun tuntee että läheinen on vierellä aina. Niin tunnen isästäni, ja uskon että kun ihminen on tarpeeksi läheinen, tunnemme niin. Uskon, että siinä tämä maallinen maailma ja henkimaailma kulkevat jotenkin limittäin.
Olen myös ollut vastaavanlaisessa parisuhteessa kuin sinä.
Samaistun tuskaasi todella paljon, moneltakin osaa olen elänyt kuvaamasi kaltaisia tilanteita elämässäni. Oma enkelisi kulkee aina vierelläsi ja henkimaailmassa hänellä on aina hyvä olla <3
Tuo on niin sairasta vääryyttä, mitä oot joutunut kokemaan, että sitä ei ihmismieli ymmärrä. Miten joku voi tehdä noin hirvittävän teon, omalle pienelle prinsessalle.Mutta usko rakas ihminen siihen, että tyttäresi on sun lähellä, jaksa uskoa elämään❤️
Tämä blogi on todella koskettava. Kiitos sinulle, että jaat kokemuksesi. Ihailen rohkeuttasi ja vahvuuttasi kohdata ja läpikäydä näin hirvittävä kokemus ja suru. Olet jo löytänyt uskomattoman voiman kohdata tilanne löytäen siitä jotain muutakin kuin surua ja vihaa. Se vaatii voimaa ja uskomatonta sisäistä kypsyyttä!❤️
Sain kohdata Veeran viime kesänä, kun kyläilimme naapurissanne mummon ja papan luona. Tyttäremme tutustuivat heti reippaaseen Veeraan ja viettivät pari mukavaa päivää leikkien ja pelaten yhdessä. Itse jäin kotiin lähtiessä miettimään, että olipas Veera jotenkin erityisen iloinen ja valoisa lapsi!❤️ Siksi kirjoituksesi enkeli jo eläessään kosketti erityisesti, tunnistin tyttäresi siitä!
Voimia sinulle elämääsi! En voi mitenkään käsittää sitä mitä käyt läpi ja miten kestät menetyksesi. Mutta kirjoituksistasi huokuu niin voimakas positiivinen ja eteenpäin vievä asenne, että uskon sinun löytävän vielä paljon onnea elämässäsi! Ja onhan Veera aina kanssasi!❤️
Miten voi niin kauniisti kirjoittaa? Sitä olen miettinyt kun olen lukenut kaikki postaukset, ei kaikki kerrallaan, se koskettaa niin paljon, pitää miettiä välillä, hengittää. Sitten muistan kaikki mitä itse kirjoitin syksyllä ja talvella, kun mieheni taisteli syöpää vastaan, hän voitti taistelun. Mutta ymmärrän miten voit kirjoittaa niin kauniisti, sinähän kerrot kauniista tytöstä. Mutta sinulla on myös lahja, lahja löytää ne oikeat sanat. Kertoa niin että sydämessä ja sielussa tuntuu osa sen mitä käyt lävitse. Sanon osan, koska kukaan joka ei ole käynyt läpi mitä sinä joudut käymään läpi voi tuntea kaikkia, meidän itsesuojeluvaisto kieltää tuntemasta. Toivon että sillä että jaat kaikki, tunnet myös sen rakkauden meiltä lukijoilta. Kuinka me halutaan auttaa, kantaa osan sinun surustasi sinun puolesta. Me muistamme myös pienen työtön, joka oli hänen äidille koko maailma.
Ehkä joskus kirjoitat kirjan, sinulla on lahja, sinä pystyt siihen, jos haluat ja jaksat.
Raukkaudella,
Nilla
Kolmen lapsen isänä en voi lakata ihmettelemästä kuinka tällaista voi tapahtua. Olen huomannut seuraavani enemmän isä – lapsi tilanteita ja aina tulee mieleen blogisi. Ei tuollaista voi olla. Kuinka isä voi tehdä tyttärelleen tuollaista. Tappaa. Tuntuu julmalta edes kirjoittaa näin.
Olet vahva, kyllä sinulle onnikin vielä tulee – elämä jatkuu, tavalla tai toisella.
Suru ja ikävä on suuri, se ei unohdu koskaan, sen kanssa vain elää. Mutta olen varma siitä että selviät.
Sinulla on kirjoittamisen taito, tuo on todettu jo aiemmin.
Sinulta tulee aitoa ja kaunista muistoa prinsessasta.
Sen kautta olette aina yhdessä.
Se mitä, olet joutunut kokemaan on jotain niin kamalaa, jota ei voi käsittää. Sinulla on taito kirjoittaa ja kirjoitat todella kauniisti ja koskettavasti, vaikka olet joutunut kokemaan todella järkyttäviä asioita. Ihailen rohkeuttasi jakaa tarinaasi.
Voimia sinulle!