Ihan ensimmäisenä haluan kiittää kaikkia saamistani valtavan kannustavista ja koskettavista viesteistä! Yritän vastailla niihin parhaani mukaan.
Tässä tekstissä käyn läpi ensimmäistä kuukautta ilman Veeraa.
Teksti on aika varmasti sekavaa, sillä niin oli se kuukausikin.
Itkua, tyhjyyttä, epätodellisuuden tunnetta, hysteeristä naurua, ikävää, raivoa, epätoivoa ja muistoja. Ja kaikkia sekaisin.
Niin, ja totaalisesti pysäkillä.
Niitä oli ensimmäinen kuukausi.
Tässä kohtaa minun täytyy mainita, että minulla on maailman paras perhe ja parhaat ystävät. Seuraavaksi kuulette miksi.
Veeran kuoleman jälkeen minua ei jätetty hetkeksikään yksin, luonani oli aina joku. Siskoni ja serkkuni vuorottelivat, kuka yöpyy luonani milloinkin ja kuka taas on päivävuorossa.
Illalla nukkumaan mennessä sohvalla saattoi olla yksi sisko ja aamulla herätessäni heitä olikin kolme.
Jääkaappi täyttyi itsestään; sinne kannettiin ruokia, joita saattaisin syödä.
Suurin osa niistä meni pilalle, koska ensimmäisen kuukauden ajan elin satsumilla, sipseillä ja vissyllä.
Painoni putosi monta kiloa.
Minusta pidettiin huolta, minkä lähtökohtaisesti pitäisi tietenkin olla perheen idea, mutta valitettavasti se ei ole kaikille itsestäänselvyys.
Siksi olen heistä valtavan kiitollinen.
Hekin kantoivat harteillaan valtavaa surua ja silti he jaksoivat kantaa myös minua.
Kaiken itkun tasapainoksi oli pakko kaivaa myös naurua. Vaikka väkisin.
Ja sitä kaivettiin.
Välillä nauroimme sekopäisesti siskojeni kanssa ilman, että tiesimme mille nauramme.
On yksinkertaisesti hetkittäin pakko vähän seota, ettei sekoa kokonaan.
Mutta naurua seurasi aina uusi itku.
Sain raivokohtauksia täysin olemattomista asioista kuten siitä, että äitini oli vienyt tyhjät pullot pois.
Ja siitä, kun hän oli vienyt roskia sisältävän laatikon pois.
Raivostun harvoin, mutta silloin tärisin raivosta – enkä todella tiedä miksi.
Ehkä alitajuisesti halusin pitää kaiken paikoillaan, jotta kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Vaikka tiesin hyvin, ettei mikään olisi enää niin kuin ennen.
Aiemmin mainitsin olleeni totaalisesti pysäkillä. Sillä tarkoitan, että aivotoimintani oli shokin vuoksi jotenkin seisahtanut.
Olen pitänyt itseäni aina terävänä, asioista sekä tilanteista hereillä olevana ja ympäristöön herkästi reagoivana.
Silloin tuo kaikki oli poissa.
Muistan monta hetkeä, kun joku puhui minulle ja selitti jotain.
Tuijotin puhujaa, mutta en ymmärtänyt sanaakaan.
Saattoi olla kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta, mutta minun vastaukseni oli: mie en tajua.
Kaikki piti vääntää rautalangasta, enkä ymmärtänyt välttämättä silloinkaan.
Ensimmäisen kuukauden aikana en mielelläni poistunut kotoa, hoidin ainoastaan pakolliset, viralliset asiat.
Pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät toisensa ja tapahtuneen; mitä tapahtui ja kenelle.
En halunnut kohdata ihmisiä, koska en tiennyt omaa reagointiani.
Kaikesta lamaannuksesta ja heittelehtivistä tunteista huolimatta pystyin toimimaan – kiitos rationaalisuuden ja realistisuuden.
Tiesin, että asiat on vain hoidettava.
Aloin suunnitella hautajaisia.
Muistan, että minulla oli niiden suhteen kaksi toivetta:
Veeran arkun tekisi isäni yhdessä lähipiirin puuseppien kanssa ja minun kukkalaitteessani ei olisi ruusuja.
Molemmat toiveeni toteutuivat.
Muistan, kun kävin katsomassa valmisteilla olevaa arkkua ensimmäisen kerran.
Pääsin arkun vierelle, ennen kuin pakokauhu valtasi.
Henki salpautui, minun oli päästävä ulos hallista.
Hetki itkua ja siskojen halausta.
Sitten yritin uudelleen.
Arkun näkeminen oli yksi niitä asioita, jotka auttoivat ymmärtämään tapahtuneen todeksi.
Se oli minun lapseni, minun pienen Veeran arkku.
Silitin arkun hiottua pintaa ja mietin kuinka pieni se oli.
Varmistin, mahtuuko Veera varmasti arkkuun.
Minulle luvattiin, että mahtuu. Olihan arkku tehty mittojen mukaan.
Pienten, aivan liian pienten mittojen.
Ei sellaisten mittojen mukaan saisi joutua tekemään arkkua.
Siitä arkusta tuli kaunein arkku, mitä olen koskaan nähnyt.
Se oli tehty rakkaudella ja se sisälsi rakkautta.
Kuolinilmoitusta laatiessani tiesin heti, että haluan omaan osaani otteen Johanna Kurkelan ”Prinsessalle” -kappaleesta.
Muistan, kuinka mietin olisiko se liian kliseinen ja käytetty.
Ei se ollut, se oli juuri täydellinen.
Tulihan se prinsessalle.
Veeran kuolinviikolla kunnassamme järjestettiin suruliputus.
Olimme juuri silloin isän kanssa ajelemassa.
Päämäärättömästi, kunhan pääsimme pois neljän seinän sisältä.
Muistan, kuinka minusta tuntui, että ihmiset tuijottivat minua vaikka istuin autossa, joka ei edes ollut minun.
Se tuntui kamalalta, yritin maata penkillä niin matalana kuin pystyin.
Liput oli nostettu kaikkialla, silloin tajusin ensimmäistä kertaa kuinka laajasti tapahtunut kosketti.
Ja se taas kosketti minua.
Muistan, kuinka katsoin ihmisiä; koululaisia reput selässään, kauppaan meneviä, koiran ulkoiluttajia ja mietin vain, että miten he voivat olla noin normaalisti.
Miten he olivat noin normaalisti, kun minun lapseni on juuri kuollut?
Miten maailma jatkoi kulkuaan, kun minun elämäni oli pysähtynyt?
Se tuntui niin epäreilulta.
Jokainen ilta toivoin, että näkisin Veeran unessa.
En nähnyt tyttöä kertaakaan.
Näin painajaisia. Ahdistavia painajaisia, joista heräsin omaan itkuuni.
Ne eivät kuitenkaan haitanneet, elinhän jo valmiiksi pahinta mahdollista painajaista.
Se painajainen vain ei loppunut herättyä.
Hautajaisia edeltävänä iltana olin ensimmäistä kertaa yksin.
Halusin olla.
Itkin hysteerisesti pitkälle yöhön, pelkäsin seuraavaa päivää.
En tulisi ikinä selviämään siitä.
Olin menossa nukkumaan ja sammutin viimeisiä valoja, kun huomasin katkaisijan reunassa pienen valkoisen höyhenen. Ihan pikkuisen.
En usko viesteihin tuonpuoleisesta tai vastaaviin, mutta valkoisen höyhenen uskotaan olevan peräisin enkelin siivistä.
Se höyhen sopisi kooltaan minun enkelilleni.
Hetki, jonka vietin höyhentä ihmetellessä rauhoitti oloani, mutta en edelleenkään varsinaisesti usko viesteihin.
Mutta siihen uskon, että minun oma pieni enkelini kulkee minun vierelläni.
Tiesin, että selviäisin seuraavasta päivästä.
Ja sitä seuraavasta.
Pieni enkelini pitäisi siitä huolen.
”On yksinkertaisesti hetkittäin pakko vähän seota, ettei sekoa kokonaan.”
Onpa todella hyvin sanottu.
Osaat kirjoittaa niin tavattoman kauniisti ja taitavasti näinkin raadollisesta asiasta.
Suren kanssasi. Voimia sinulle Mari. Jatka kirjoittamista.
En tunne sinua ollenkaan, ja silti sinun ja pienen enkelisi tarina koskettaa minua todella syvästi. Kyynel ja toinenkin vierähti poskelleni tätä lukiessa, elämä osaa olla epäreilu ja julma. Sinulle on luotu lahja ilmaista itseäsi kirjoittamalla, kirjoitat todella kauniisti tyttärestäsi, vaikka kirjoittamisen syy on vaikein, mitä voi ihminen joutua kokemaan. En osaa edes kuvitella tuskaa, jota käyt läpi, mutta olen varma, että selviät. Päivä kerrallaan, yhtään enempää ei tarvitse onneksi jaksaa.
Tapahtunut koskettaa syvästi vaikka en teitä tunnekaan. En pysty edes kuvittelemaan sitä tuskaa mitä olet kokenut, koet ja tulet kokemaan joten haluan vain kertoa, että luen tekstejäsi ja myötäelän tuskassasi toivoen, että jokainen päivä olisi edes hitusen parempi kuin aiempi. Paljon voimia ja lämpöisiä halauksia sinulle. <3
<3
Olen lapsena menettänyt vanhempani joten tuo dissosiaation maailma on tuttu. Sitä tukeutuu tavallisiin asioihin jotta saa rakennetta siihen äärettömyyteen jonka menetys aiheuttaa. Lohdullinen tila ilman traumaa, josta ei toisaalta haluaisi poistua.
Lapsena en ymmärtänyt käsitellä sitä avaruuden tuntua, nyt käyn läpi aikuisena samaa surua, vain 30 vuotta myöhemmin. Vaikka olen itsekin vasta käsittelyä aloitellut, tiedän sen että ihan jokainen kipua tuottava surunmurunen muuttuu lopulta rakkaudeksi. Vaikka siinä kulkisi rinnalla epäreiluuden ja vääryyden todellisuus.
Muistan juuri samanlaisen tunteen, kun veljeni oli kuollut. Katsoin ihmisiä normaalitoimissaan ja ihmettelin, miten he saattoivat jatkaa normaalia elämää, vaikka veljeni oli kuollut.
Siksikin on ihanaa, että kirjoitat. Joku saattaa saada huomattavaa lohtua ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Että me ihmiset tunnemme ja reagoimme asioihin kukin tavallamme, mutta jotain samaa niissä on.
En tunne sinua, mutta pieneen iloiseen tyttäreesi ehdin tutustua oman tyttäreni kautta hänen lähdettyä uuteen kouluun syksyllä. Olemme hänelle kiitoksen velkaa, ja sen kiitoksen olen useasti iltaisin ylös lähettänytkin. Pieni, rohkea Veera, joka puolusti ystäviään ?! Voimia ja mielenrauhaa toivon sinulle ja läheisillesi ajan myötä.
”Muistan, kuinka katsoin ihmisiä; koululaisia reput selässään, kauppaan meneviä, koiran ulkoiluttajia ja mietin vain, että miten he voivat olla noin normaalisti.”
Osuin blogiisi sattumalta tänään, eilen vein äidille keltaisia ruusuja jonkin ihmeellisen etiäistunteen takia. Tämä lause osui ja upposi.
Luojan kiitos, en ole menettänyt yhtäkään omista lapsistani, eli en todellakaan tiedä mitä käyt läpi, mutta tämän lauseen minäkin tiedän.
Kun itselle rakas, tärkeä ihminen kuolee, maailma pysähtyy. Seisahtuu paikoilleen ja vaikka kuinka tietää, että ei maailma oikeasti pysähdy ei sitä silti pysty ymmärtämään. Pystyy vain seisomaan, istumaan, makaamaan ja ihmettelemään, että mitä ihmettä.
Kaupan kassalla edelleen maksetaan ostoksista, töihin mennään jos niitä on, liikennevaloissa vaihtuu värit ja autot liikkuu. Ja kaikkea sitä katselee vain ulkopuolelta ihmetellen, että miten. Koska eihän mikään enää liiku, ei toimi eikä kulje. Ei ole enää maailmaa, jossa mikään toimisi, se maailma on poissa.
”On yksinkertaisesti hetkittäin pakko vähän seota, ettei sekoa kokonaan.”
Niin. Niin se on. Se tyhjyyden määrä, mikä omassa päässä on, on käsittämätön, kuten on se ymmärryksenkin määrä. Ei vain ymmärrä, ei pysty, ei vaikka olisi kuinka skarppi ja fiksu ollut ikänsä. Silloin on pakko seota. Hetkittäin sekoaminen on helpompaa, kuin se, että oikeasti sekoaisi lopullisesti ja joutuisi elämään sekin kontollaan koko loppuikänsä. Ja edelleen katselemaan maailmaa ulkopuolelta ja ihmettelemään, miten kaikki edelleen on niin normaalia ja tavallista muille ihmisille.
Olen käsittämättömän onnellinen, en edes oikeastaan tiedä miksi, siitä, että olet kirjoittanut tätä blogia. Jakanut sen, mitä me jotka olemme menettäneet, koemme ja tunnemme. Koska sille kivulle ei ole oikeastaan ollut sanoja, ja oman surun jakaminen muille on tuntunut monesti itsekkäältä ja omaa itseään yläpuolelle nostavalta. Mutta totta. Surusta on lupa puhua, kivusta on lupa puhua ja ennenkaikkea. Surua on lupa kokea.
Voimia, jaksamista, rohkeutta ja kauniita hetkiä elämääsi. Veeralle suuret halaukset sinne pilviverhojen päälle, onneksi juuri Sinä ole äitisi suojelusenkeli.