Se oli yksi niistä aamuista, kun en olisi halunnut nousta, en edes herätä.
Makasin sängyssä ja katsoin oven päällä roikkuvia vaatteita.
En ollut edes sovittanut niitä, hintalaput olivat paikallaan.
Minua ei kiinnostanut miltä ne näyttivät.
Kahvia keittäessä huomasin, kuinka käteni tärisivät.
Tuijotin keittiön ikkunasta, yöllä oli satanut lunta.
Vielä edellispäivänä maa oli musta ja olin aiemmin viikolla lähettänyt Veeralle pyynnön, että järjestäisi lunta.
En halunnut laskea häntä mustaan maahan.
Join kupillisen ja juoksin oksentamaan.
Könysin ylös vessan lattialta ja katsoin peiliin.
Verestävät silmät, mustat silmänaluset ja kalpea iho.
Muistan, kuinka mietin: tänään minä hautaan oman lapseni.
Koko elämäni.
Mutta sitä ennen hautaisin hänen isänsä.
Isän, jonka takia hautaan myös lapseni.
Menin Veeran isän hautajaisiin yhdessä vanhempieni kanssa.
Seisoin muuta saattoväkeä taaempana, tunsin oloni suunnattoman ulkopuoliseksi.
Ja niinhän minä tavallaan olinkin.
Arkun laskua katsoessani minuun iski yhtäkkiä suunnaton viha.
Kirosin mielessäni, kuinka hän saattoi tehdä näin.
Miten hän saattoi katsoa omaa lastaan ja tappaa tämän?
Oman, pienen tyttären.
Millainen ihminen sellaiseen edes pystyy?
Vastasin itselleni samoin, kuin olin aina siihen mennessä vastannut.
Sairas ihminen. Ei terve ihminen pysty edes ajattelemaan sellaista.
Purin hampaita yhteen.
Pelkäsin, että sanoisin ajatukseni ääneen.
Muistan, kuinka tunsin itseni tyhmäksi.
Hän tappoi meidän lapsemme ja tässä minä seisoin kallis kukkalaite sylissäni.
Aivan, kuin kiittäisin hänen teostaan. Ajatus oksetti.
Mutta totuus on, että joskus hän oli hyvä ihminen.
Muistotilaisuudessa kuuntelin, kuinka Veeran isää muisteltiin.
Se tuntui minusta käsittämättömältä.
Miten voidaan muistella hyvää ihmisestä, joka tekee näin?
Muistan, että kaduin ajatuksiani heti.
Veeran isä oli teoistaan huolimatta rakas ja tärkeä joillekin.
En voi edes kuvitella niitä ristiriitaisia ajatuksia mitä he käyvät läpi.
Hautajaisten välissä menin kotiin lepäämään.
Istuin sohvalla peiton sisässä, palelin hirveästi.
Sisareni puolisoineen saapuivat ja lähdimme yhdessä hautaustoimistolle.
Ruumisauto seisoi lähtövalmiina hautaustoimiston pihassa ja sivuikkunasta loisti arkun valkoinen laita.
Muistan isäni sanat:
siellä se meijän pikkuinen on.
Puhkesin itkuun.
Veeran pitäisi olla kotona, kasvamassa ja opettelemassa elämään.
Ei arkussa ruumisauton kyydissä odottamassa kuljetusta hautaan.
Se tuntui niin epäreilulta ja väärältä.
Seisoimme hautaustoimistossa, koko Veeran lähipiiri.
Hautausyrittäjä sanoi meidän lähtevän, kun olen valmis.
Muistan, kuinka vedin syvään henkeä.
Lähdetään, ei tässä valmiiksi edes voi tulla.
Ruumisautossa kysyin hautausyrittäjältä, miltä Veera näytti.
En käynyt katsomassa Veeraa, se oli ainoa konkreettinen asia mihin en pystynyt.
Osasin järkeillä, mitä näkisin ja se olisi liikaa.
Halusin säilyttää mielessäni sen viimeisen kuvan Veerasta, kun hän hymyillen ja posket kävelymatkasta punoittaen vilkuttaa eskarin eteisessä.
Nähdään maanantaina äiti.
Hautausyrittäjä kertoi minulle ja se rauhotti minua.
Veeralle puettiin hänen lempiyökkärinsä, se jossa on pimeässä hohtava luuranko.
Isomummot olivat kutoneet pipon, lapaset, sukat ja peiton.
Veeran kaulaan ripustettiin suojelusenkelikoru, jonka hän sai kastelahjaksi.
Nyt se ripustettiin enkeliksi enkelille.
Kirkon piha oli täynnä autoja.
Nousin autosta ja kohtasin ystäväni, ystävän joka oli lentänyt Helsingistä saakka.
Olimme nähneet viimeksi kesällä, joten kohtaaminen oli ristiriitainen.
Olin iloinen nähdessäni hänet, mutta tilanne oli täysin väärä.
Seisoin kirkon ihmisistä täynnä olevassa eteisessä.
Halauksia, itkua, kädenpuristuksia.
Sukulaisia, tuttuja, Veeran ystäviä ja kavereita.
Ihmisiä tuli ja tuli ja jossain vaiheessa minusta tuntui, etten oikein enää tunnista ketään.
Minusta tuntui, kuin kaikki oli yhtä kaaosta vaikka tilanne oli oikeasti ihan rauhallinen.
Siirryimme kirkon ensimmäiseen penkkiin.
Siihen, joka on lähiomaisille tarkoitettu.
Veera kannettiin Suojelusenkelin sävelin, urkujen sijaan se soitettiin flyygelillä.
Maailman kauneimmalla soittimella.
Maailman kauneimmalle tytölle.
Muistan, kuinka vaikeaa oli seisoa.
Vielä vaikeampaa oli katsoa arkkua, jota kantoivat Veeran ukki, pappa, isoeno ja kummisetä.
Neljä kantajaa kuuden sijaan.
Eihän niin pienelle enempää tarvitse.
Minun pikkuiseni.
Veeran siunasi pappi, joka on hyvä ystäväni.
Arvostan häntä ja hänen ammattitaitoaan suunnattoman paljon.
Ei varmasti ole helppoa siunata lasta – saatika lasta, jonka tunsi.
Puhe oli kaunis, sydämellä tehty.
Laskin kukkalaitteeni ensimmäisenä, menin alttarille vanhempieni kanssa.
En edes yrittänyt lukea muistolausetta.
”Syysmetsään hiljaa keiju kulkee,
sammaleiseen syliinsä hänet sulkee.
Usvaan utuiseen kietoo maan,
rauhaan ja puiden havinaan.
Askel on keveä ei jälkeä jää,
niittyvillain taipuu hiljaa pää.
Ja unien sinilintu uneen tuudittaa
Rakkaudella kaivaten,
Äiti”
Laskin laitteen, kosketin arkkua viimeisen kerran ja romahdin.
Pysyin juuri ja juuri jaloillani, isä piti minusta kiinni.
Pidin käsiä kasvoillani ja itkin.
Itku tuli syvältä, se veti kaksinkerroin.
Muistan, kuinka mietin etten ikinä selviäisi tästä.
Arkun laidat peittyivät kukkalaitteilla, vaaleanpunaisilla.
Juuri sellaisilla, joista Veera olisi varmasti pitänyt.
Kesken tilaisuuden koko taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi.
Kaikesta tuskasta huolimatta se oli uskomattoman kaunista.
Veeran näköistä.
Veera laskettiin hautaansa puun juurelle, kasvot kohti jokea.
Paikka oli luontoa rakastavalle tytölle juuri oikea.
Myöhemmin varasin itselleni paikan hänen viereltään.
Haudalla oli suunnattoman kylmä.
En tuntenut enää varpaitani.
Eläessään Veera toivoi monesti unilauluksi Suojelusenkeliä, mutta en koskaan laulanut sitä.
En suostunut, koska se tuntui pahalta, ahdistavalta.
Tuntui, kuin laulaisin sitä hänen hautajaisissaan.
En silti olisi koskaan uskonut, että niin todella tapahtuisi.
Hauta luotiin umpeen, kukat laskettiin ja lauloimme Suojelusenkelin.
Se oli viimeinen unilaulu Veeralle.
Muistotilaisuus oli kaunis, itkimme ja nauroimme.
Muistelimme sanoin ja kuvin.
Olimme siskojeni kanssa kasanneet kuvaesityksen, jonka taustalla soi Suvi Teräsniskan versio Yön ”Hän tanssi kanssa enkeleiden”- kappaleesta.
Kappaleen sanoituksessa on kohta, joka on toiminut minun yhtenä voimalähteenäni.
”Kun suljen silmät, niin hän on täällä taas,
ja taas voin nähdä jokaisen askeleen.
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa.
Voin tuntea sen kaiken uudelleen”
Ja niin se on.
Veera otettiin pois, vasten hänen omaa tahtoaan, vasten minun tahtoani.
Fyysisesti en voi nähdä häntä, en kuulla hänen ääntään enkä voi ottaa häntä syliini.
Mutta kun suljen silmät, hän on täällä taas.
Hän kävelee keittiöstä olohuoneeseen luurankoyöpaita päällään.
Se, joka hohtaa pimeässä. Pysähtyy.
Hieroo silmiään, pieni nenä menee kippuralle.
Nostaa leukaansa, katsoo minuun vielä unisilla silmillään ja näen hymyn, poskille painuvat hymykuopat.
Huomenta äiti.
Hän kiipeää syliini, tulee niin kiinni minuun kuin pystyy.
Painaa pienen päänsä rintaani vasten ja heiluttelee jalkojaan.
Nuuhkaisen hänen hiuksiaan, ne tuoksuvat shampoolle.
Kiedon käteni hänen ympärilleen, jäntevä keho hohkaa lämpöä.
Annan suukon hänen otsalleen.
Keinutan häntä sylissäni, olemme ihan hiljaa.
Hän nostaa katseensa. Suuret, kirkkaat silmät loistavat iloa ja elämää.
Uteliaisuutta.
Mitä me tehdään tänään?
Halaan häntä ja olen niin onnellinen, kun minulla on hänet.
Hän on minulle kaikkeni, on ollut siitä asti kun sain hänet.
Rakastan häntä niin paljon, etten pysty sanoilla kertomaan.
Enemmän kuin taivaalla on tähtiä, niinhän sanoin sinulle joka ilta.
Hän ei rimpuile irti, antaa minun halata.
On siinä.
Avaan silmät ja kaikki tuo katoaa.
Mutta ei koskaan kokonaan.
Muistoissani Veera on, tulee aina olemaan.
Ikuisesti.
Sieltä häntä ei kukaan voi minulta viedä.
Hei Mari!
Näinhän se on, kauniit muistot ei ikinä kuole, eikä milloinkaan jätä yksin.!
Kirjoitat tosi kauniisti! Voimia sinulle jokaiseen päivään!
Kyyneleet silmissä luin tämän tekstin. Olet hirmuisen vahva ja rohkea kun jaat tämän tuskasi. Sanoja ei ole kuinka tämmöisessä vois lohduttaa! <3
Olet ollut ajatuksissani syksystä saakka. Siitä tiistaipäivästä, kun uutinen teki tapahtuneen todeksi täällä kauempana asuville. Hyvänen aika, miten rohkea ja vahva olet ollut! Olen joka päivä käynyt lukemassa päiväkirjaasi. Samalla, kun tuskallisia kokemuksiasi lukee, ahdistus kuitenkin hellittää. Tiedän, että jakselet ja tiedän, että selviät.
En tunne sinua, mutta ihana kun jaksat kertoa Veerasta. Hän on koskettanut olemassaolollaan teitä läheisiä, mutta päiväkirjasi myötä mekin saamme pienen palasen siitä rakkaudesta ja merkityksestä. Veera – metsän keijukainen, on valinnut äidikseen maailman rohkeimman äidin. ❤️
Kiitos, kun jaksat kirjoittaa! Jos jollekin, niin Sinulle toivon elämäsi hautaamisen jälkeen pieniä, kauniita palasia, erikokoisia ja näköisiä. Jotain, mistä parsia toinen elämä jälleen kasaan.
❤Mari sinun tekstiä lainaten ”Kun suljen silmät, niin hän on täällä taas,
ja taas voin nähdä jokaisen askeleen.
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa.
Voin tuntea sen kaiken uudelleen.”
Tämä on niin totta.
Silmät kostuen luen tekstiäsi, olet rohkea❤tuot oman henkilökohtaisen surusi toisten tietoon, auttamaan muita joilla surun kohtalo on kouluttanut ovelle.
Mari olet rohkea❤tulet selviytymään❤selvityminen vie aikaa, paljon surun päiviä, selvitymistä päivästä toiseen…. se on osa elämää nyt ja eteenpäin.
”Suru muuttaa muotoaan” ”Kyyneleet on osa tätä elämää” ”Muistot on kultaakin kallimpaa” Nämä sanonnat on totta. ❤ Sinun lainattu teksti auttaa jaksamaan monia, sulkiessamme silmämme voimme kohdata omat enkeli rakkaamme❤ Kiitos enkelitytön rohkea äiti❤
En ymmärrä miten olet itse järjissäsi vielä, sinun suruasi ei voi järjellä käsittää! Itken ja tavaan sanoja, yritän tuntea edes hiukan miltä sinusta on tuntunut ❤
Se päivä kun kaikki tapahtui kosketti varmasti koko kuntaa, jopa laajemmalti. Kysymyksiä risteili omassa päässäni, miksi, miten, missä ja vielä kerran miksi. Ihmiselle on vaikea käsittää jotakin näin traagista, sitä vain yrittää järkiperäistää kaiken. En löytänyt mitään järkevää selitystä. Blogisi kautta olen kuitenkin päässyt nyt tunnetasolla vähän kiinni, äidin maailmaan joka menetti lapsensa liian aikaisin ja liian traagisesti. Olet rohkea!
Kirjoitat kauniisti, rakkautesi Veeraa kohtaan on sanoinkuvaamaton. Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää, jään taustalle myötäelämään suruanne.
Rakastava äiti, ja Veera, joka on myös rakastanut äitiään koko sydämestään ♥. Veera näkee sut aina, ja tietää, kuinka rakastettu hän oli. Mari ♥️
Olet Mari todella rohkea että jaat ajatuksia kanssamme. Kirjoitat niin kauniisti ja rakastavasti Veerasta omasta ihanasta enkelistä. Joka päivä tätä pitää kyyneleet virraten käydä lukemassa ja suurin kysymys mikä itsellä pinnassa on niin miksi tämmöistä pitää tapahtua ja niin väärälle ihmiselle, pienelle ja viattomalle. Ylpeä saat olla itsestäsi ja omasta lähipiiristä kuinka olette tapahtuneesta ”selvinneet”. En tiedä olisiko se ollut oikeutettua mutta itse olen myös lapista kotoisin ja omia sukulaisia Veeran lähellä joten kävin sinne teidän pienelle enkelille jättämässä ruusun ja kynttilän ❤️ Voimia Mari sinulle jokaiseen päivään.
Hei Mari, muistan kun sellaisena pikku tyttönä kävit meillä leikkimässä siitä takapihojen yli ja voin vain kuvitella, että rakas Veerasi muistutti ulkonäöllisesti ja olemukselta ihan varmasti sinua ? olit silloin itsekin sellainen keijukainen ? Mari, usko itseesi, usko parempaan huomiseen, usko jälleennäkemisen riemuun ? olet rohkea ja lapin sitkeydellä siunattu ? toivon sinulle kaikkea hyvää ?
Näin tämän blogin ensimmäisen kerran tällä viikolla yhtenä aamuna kun olin lähdössä normaaliin tapaan töihin. En pystynyt aukaisemaan kirjoituksia silloin kun tiesin että itku tulee väistämättä. Nyt illalla luin kaikki sinun kirjoitukset läpi eikä itkulle meinaa tulla loppua. Ei mitkään sanat varmasti lohduta mutta haluan vain sanoa että olet todella, todella vahva nainen. Olet joutunut kestämään sen pahimman mitä kukaan äiti ihminen ei halua edes ajatella. Halaisin sinua lujasti jos tuntisin sinut ♥.
Itkuhan lukiessa tulee. Älä kuitenkaan estä tapahtunutta Sinua elämästä, Veera osana Sinua – muuten sairas mieli vei mukanaan 3.
Olet käsittämättömän viisas ja vahva! Pystyn vain kuvittelemaan tuskaasi, tai siitä murto-osan. Luin tekstisi aamulla ja olen ajatuksissani palannut siihen nyt päivän aikana. En ymmärrä, miten pystyt tuohon armoon, joka sinulla Veeran isää kohtaan on, kun kerrot miten menit hänen hautajaisiin ja muistit kaiken keskellä, että joskus hän oli hyvä ihminen ja vain sairaana teki mitä teki. Se on osoitus että sinussa on ihan käsittämätön voima ja viisaus. Sinä ja Veera olette ajatuksissani.
Luin kaiken tähän saakka kirjoittamasi. Kirjoitat tosi kauniisti ja tarina koskettaa syvältä. Olet äärettömän vahva ihminen. Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaan <3
Voimia ja jaksamista, vaikka mitään mitä sanon, ei varmaankaan voi sinua juurikaan lohduttaa surussasi. <3
Niin surullista, niin käsittämättömän surullista.
Kirjoitat kauniisti, kirjoitat sydämeen sattuvan kauniisti.
Itken ja luen, luen ja itken.
Kiitos, että saan lukea uskomattoman kaunista tekstiäsi. En voi kuvitella sinun tuskaasi, en mitenkään voi. Kukaan ei voi.
Kaikkea kaunista sinulle, toivon sydämestäni.
Mari, en tunne sinua mutta haluaisin sanoa että kirjoitat uskomattoman kauniisti. Olen niin pahoillani kaikesta mitä teille kaikille tapahtui. Toivon sinulle pieniä onnen hetkiä joka päivään, jonain päivänä niitä hetkiä on niin paljon että ne voittavat surun. ❤️❤️❤️
Hei, löysin sattumalta tämän päiväkirjasi, eikä sitä pystynyt ilman ”huutoitkua” näin pienen tytön isänä lukemaan. Tämän jälkeen osaa taas ajatella ihan eri tavalla, että mikä oikeasti on elämässä tärkeää ja mikä ei. Valitettavan usein sen itse arjessa unohtaa.
Paljon voimia ja jaksamista sinulle!
Luen päiväkirjaasi ja itken. Ei ole sanoja sinun suruusi. Voimia ♥️
Otan osaa suruusi. En edes tunne teitä, mutta itken silti. Veera kuulostaa aivan ihanalta lapselta, juuri sellaiselta, josta ei voi olla pitämättä. En voi edes kuvitella miten kamalalta tuo tuntuu.
Löysin sattumalta blogisi. Kuten on jo useamman kerran todettu, kirjoitat kauniisti. ❤️ Itken tekstiä lukiessa. Enkelin lohdutusta, varjelusta ja lämpöä sinulle! ❤️
❤️
Voi Veeran äiti ❤️
Itken ja luen blogiasi, niinkuin moni muukin. Niin surullista ja kamalinta, mitä kukaan voi kokea. Ja niin väärin, ei näin saisi käydä eikä kenenkään pitäisi tällaista totena elää. Ei äidin pidä haudata lastaan, niin sanoi minun mummuni 89-vuotiaana, kun joutui hautaamaan aikuisen poikansa, kunpa sinunkaan ei olisi tarvinnut ikinä tehdä niin ?
Ei ole oikeita sanoja, minäkin niin haluaisin, että Veera tulisi luoksesi takaisin ja kaikki olisi vain väärinkäsitystä ? Lapsenuskoisesti haluan aina uskoa, että kerran me vielä kohdataan poisnukkuneet, sitä toivon sinulle ja Veeralle myös ❤️
Tekstisi kertovat, että Veera sai maailman parhaan äidin, jolla on kaunis sielu ja mieli ❤️ Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi ja suojelusenkelisi kosketusta jokaiseen päivääsi ✨
Hei Mari ? Löysin vasta nyt blogisi ja olen tässä illan pikkutunteina lukenut sitä kyyneleet silmissä. Kiitos, kun olet jakanut Veeran tarinan, vaikka se on varmasti ollut niin äärettömän raskasta ? Halusin vain jättää sinulle viestin ja muistuttaa jälleennäkemisen toivosta: vielä joskus näet rakkaan Veerasi ikuisuudessa, missä kaikki kyyneleet ja kipu on pyyhitty pois. Veeralla ei ole hätää. Hän on Jeesuksen turvallisessa sylissä ?
Kiitos että olet jakanut tarinasi. Tapaat vielä kauniin tyttäresi ja saatte olla yhdessä❤️