Jokaisen vanhemman mielestä oma lapsi on ainutlaatuinen.
Niin minunkin mielestäni.
Nyt kerron minun ainutlaatuisesta Veerastani.
Toivoin Veeraa kauan.
Toivoin, toivoin, toivoin.
Olin luopua toivosta.
Viimein sain tietää odottavani häntä. Olin pakahtua onnesta.
Vuoden toivominen ja yhdeksän kuukauden pelonsekainen odotus kertoo, ettei Veeran saaminen ollut itsestäänselvyys ja se toimii yhtenä voimalähteenäni.
Olen kiitollinen, että sain pitää hänet edes ne 6 vuotta, 4 kuukautta ja 4 päivää.
Ne olisivat hyvin voineet jäädä saamatta.
Veera oli sekoitus herkkää taiteilijaprinsessaa sekä määrätietoista ja suunnattoman itsepäistä rämäpäätä.
Veera rakasti piirtämistä.
Ja voi herrajumala se tyttö piirsi.
Siitä asti, kun kynä pysyi tytön pienissä sormissa hän piirsi.
Paperia kului valtavat määrät ja jos paperi loppui kesken, piirros jatkui sen yli. Lattioille, huonekaluihin ja seiniin.
Silloin se ei naurattanut, mutta nyt se hymyilyttää.
Veerassa oli myös se hellyyttävä piirre, että hän oli hyvin vähään tyytyväinen.
Monesti tyttö sai synttäri- ja joululahjoiksi hienoja barbeja ja muodissa olevia härveleitä, mutta niistä huolimatta hän riemuitsi eniten uusista kynistä.
Moni vanhempi varmasti tunnistaa tilanteen, kun kotona on liian hiljaista. Se on monesti merkki siitä, että on meneillään jotain kiellettyä.
Meillä se oli merkki siitä, että Veera oli keskittynyt piirtämään.
Paitsi kerran.
Silloin liian hiljaisen hetken seurauksena ongittiin pinseteillä hamahelmeä tytön sieraimesta.
Pienestä pitäen Veera ihannoi balettia.
Tyttö katsoi YouTubesta balettivideoita ja opetteli liikkeitä.
En ymmärrä baletista mitään, mutta minusta ne näyttivät ihan oikeilta.
Tyttö halusi isona maailman kuuluimmaksi balettitanssijaksi.
Olen varma, että jos hänelle olisi annettu mahdollisuus, se hänestä olisi tullutkin.
Sen verran määrätietoinen hän oli.
Viime kesän alussa Veera ilmoitti opettelevansa spagaatin.
Välillä olohuoneesta kuului kivuliasta ähinää ja puhinaa, kun tyttö venytteli kohti päätöstään.
Ja niin vain se tyttö teki työtä niin kauan, että eräänä päivänä paria kuukautta ennen kuolemaansa hän tuli luokseni ja sanoi:
”Äiti osaaksie näin?”, ja tehdä räväytti spagaatin.
Olin haljeta ylpeydestä.
Veeran kohdalla itsepäisyys oli vähän niin kuin ei-niin-hyvää määrätietoisuutta.
Se ilmeni tilanteissa, joissa tinkasimme jostain.
Tyttö seisoi vankasti mielipiteensä tai päätöksensä takana, ja niin tein minäkin.
Tinkasimme useasti ja pitkään.
Veeraan ei kiristys, uhkailu eikä lahjonta auttanut.
Tyttö oli fiksu ja näki niiden läpi.
Joka kerta saimme kuitenkin aikaan kompromissin, Veera oli hyvä neuvottelemaan.
Veeran itsepäisyys oli valloillaan myös silloin, kun hänen maitohampaansa alkoi heilumaan.
Tyttö seisoi 45 minuuttia eteisen peilin edessä ja nitkutti hammastaan irti.
Välillä kuului vain ”Ai hitsinvitsi ko tekee kipeää”, mutta tyttö jatkoi niin kauan, että tuli suupielet veressä esittelemään irronnutta hammastaan.
Veera ehti nitkuttaa irti kaksi hammasta.
Molemmat ovat minulla tallessa.
Veera oli myös suunnattoman tiedonjanoinen lapsi.
Missä tahansa hän kulki, hän rekisteröi ympäristöä.
Veera kysyi paljon kysymyksiä, välillä niin vaikeita etten osannut vastata.
Veera ei koskaan hyväksynyt ympäripyöreää vastausta vaan esitti tarkentavia kysymyksiä niin kauan, että vastaus oli riittävä.
Olin pulassa monta kertaa.
Tässä kohtaa kiitän sitä, joka keksi Googlen.
Veerassa asui myös pieni filosofi, hän osasi ajatella asioita tavalla, joka sai minut sanattomaksi monta kertaa.
Eräänkin kerran pohdiskelin ääneen ongelmaa, josta Veera tietenkin kysyi ja minä vastasin äidillä olevan ongelman, johon yrittää keksiä ratkaisua.
”Joo mutta ootko koskaan miettinyt miten toukat raapii naamaa jos sitä kutittaa?”
Muistan, kuinka sanattomana katsoin tyttöä.
Hän katsoi minua hetken suurilla silmillään ja jatkoi sitten touhujaan, kuin ei olisi sanonut mitään ihmeellistä.
Tyttö esitti suunnattoman viisaan, aikuismaisen, näkökulman tuosta noin vain, aivan kuin olisi kysynyt mitä tänään on ruoaksi.
Kerran keskustelin Veeran kanssa enkeleistä.
Tyttö tiesi kertoa, että enkelit suojelevat meitä ja niitä on kaikkialla.
Kertoi, ettei itse ole nähnyt, mutta uskoi pappiystävämme nähneen, sillä hän oli aina kirkossa.
Neuvoin kysymään häneltä, mutta Veeralla oli askarruttavampi kysymys:
”Ei, ku mie kysyn siltä, että mimmosia kenkiä enkelit käyttää ko mie en tiiä”
Veeran hyvää ystävää, 7-vuotiasta Eemiliä lainaten:
Taivaassa on nyt ihana enkeli, jolla on pinkit kengät.
Veera oli kiltti ja valoisa lapsi.
Hän ei koskaan ollut ilkeä eikä halunnut pahaa kellekään.
Veera oli lähestulkoon aina hyvällä tuulella, hymyili ja nauroi paljon.
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi kiukutellut, kuten lapsilla on tapana.
Veera vain kiukutteli ainoastaan kotona.
Veeran kiukkukohtaukset olivat hyvin dramaattisia, mutta nopeasti ohimeneviä.
Tyttö ei koskaan ollut pitkään vihainen, vaan hyvin nopeasti vaati halauksen sovinnon merkiksi.
Veera osasi pyytää anteeksi.
Ja osasi myös vaatia anteeksipyyntöä mikäli koki sen oikeutetuksi.
Veera opetti minulle niin paljon.
Hän opetti minulle mitä on elämän tärkeysjärjestys, sydämen ilo, ylpeys toisesta, pelko menettämisestä ja kasvun ihmeet.
Ennen kaikkea Veera opetti minulle mitä on pohjaton rakkaus.
Voisin kertoa Veerasta ja hänen ainutlaatuisesta luonteestaan ja olemuksestaan loputtomiin asti.
Mutta se kaikki mitä Veera oli, on kiteytetty hienosti yhteen lauseeseen, jonka sanoi Veeran vanhamummo:
Veera oli enkeli jo eläessään.
Varmasti oli! Mie en usko, että ikinä unohdan sitä hetkeä ku tieto saavutti minut.. kaikki minussa soti sitä vastaan ja olin voimaton. Kova huoli teistä Veeran lähimmistä. Onneksi teillä on te ❤ Jatka Mari kirjoittamista, se toimii!! Mie luen! Lämmin Halaus ❤❤
Kyllä sinä Mari kirjoitat todellisesta enkelistä .Kun hän vielä mietti mitä miten toukat raapi kasvoja kun kutittaa eipä tule mietittyä tuollaista.Kiitos kun kirjoitat koska tämä kosketti niin monia niin monia.Rakastavaa kesää teille kaikille❤️Hiekkaan jä vain yhdet jäljet kun menet rannalle vaan siellä aallot terveiset tuo ja tuuli kuiskaa korviisi ihania juttuja
Olemme tuttuja Veeran papan ja Eilan kautta. Nyt sattumalta törmäsin tähän päiväkirjaasi. En voi edes kuvitella sitä tuskaa, mitä olet käynyt ja käyt tälläkin hetkellä läpi. Tälle ei löydy sanoja.
Olette ajatuksissa. ❤️
Halaus myös täältä ♥ Joka päivä luen tätä, ja tuska ja ikävä ja suunnaton rakkaus näkyy. Ei voi ku miettiä tuskaa, mitä käyt läpi. Haluaisi niin ottaa sen pois. Enkeli-Veera näkee äitinsä varmasti ja on näin elämässä aina läsnä. Muistoja ei voi kukaan ottaa sydämestäsi pois. ♥
Mietimme joskus tyttäreni kanssa, miltä hammaskeijut näyttävät. Nyt ainakin tiedän, miltä maailman kaunein enkeli näyttää. ❤️
Lukiessani vatsaa kuristaa, mutta on vaan jatkettava lukemista. Veeran täysillä eletty elämä ansaitsee tulla luetuksi, koska Sinä olet noin rohkea.
Rauhaisaa yötä!
Olen niin pahoillani puolestasi. En tunne sinua, mutta kyyneleet valuvat valtoimenaan, kun luen tekstiäsi. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia ♥️
Surusi on koskettanut minua syvästi. Voimia ❤️
Osaat kirjoittaa niin mahdottoman hienosti.
Rakastan sinua, rakastan Veera-enkeliä.
Koit pahimman, käsittämättömän menetyksen ja minkä takia!
Itken aina kun luen näitä, minä en kestäisi.
T. Jonna, 12v pojan ÄITI. <3
Jotenkin tätä blogia lukiessani soi päässä Robinin Ihan helmi. Veera – pieni enkeli? Koskettaa niin syvästi.
Eskarilaiseni reilu viikko sitten:
-”Äiti, muistatko sinä vielä Veeran?”
-”Tottakai muistan”, vastasin.
-” Äiti minä muustan Veeran melkein päivittäin. En halua unohtaa.”
Pieni ainutlaatuinen enkelisi jätti suuren kauniin muiston ja jäljen pienen ihmisen sydämeen.
Uskon, että näitä pieniä enkeleitä on lähetetty keskuuteemme muistuttamaan ja opettamaan meitä rakkaudesta. Joku sanoi, että esim. Sairaat lapset valitsevat perheensä, sen mihin he syntyvät. Toki Veeran kuolema on sinulle suuri ja käsittämätön suru! Kirjoitat nuista pettymyksen ja surun tunteista niin, että se resonoi omien pettymysteni kanssa. Toivon sinulle rauhaa. Kiitos näistä kirjoituksistasi. Hyvä, että myös tällaiset asiat tulevat julkisuuteen ja voit jatkaa elämääsi.
Ihana Veera❤️ Lämmin halaus Mari
Upeasti kirjoitettu. Niin kauniisti. Ei ole sanoja.
Voimia suuren suruun keskelle ??????? sydämeni itkee vaikka en tunne teitä mutta oon ite kahden lapsen isä. Ja yksin jumala voi lohduttaa tän surun keskellä teitä omaisia ootte mielessäni
Voimia suureen suruun. Tämä tuntuu niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. Voi miksi.. Kaikkea hyvää elämääsi. Rukoilen ja toivon koko sydämmestäni, että tulevaisuus tuo sinulle hyviä korjaavia aikoja ja jonain päivänä jälleen näkemisen rakkaan tyttäresi kanssa.
Paljon kiitoksia tästä blogista! En voi sanoin kuvailla myötätuntoani sen suhteen, mitä olet joutunut kohtaamaan ja mitä joudut suremaan. Sinulla on kirjoittamisen lahja. Toivotan sinulle voimia sekä kaikkea hyvää!