Veeran kuolemasta tulee tänään 7 kuukautta.
Aikuisiällä en ole ollut huvipuistoihminen – vuoristoratoihin minua ei ole saanut mitenkään.
Se oli ennen.
Uskon, että nyt voisin mennä mihin tahansa vuoristorataan, jopa niihin joiden aiemmin ajattelin koituvan varmasti kuolemaksi.
En enää pelkää vuoristoratoja.
En pelkää kuolemaa.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen ollut kamalimmassa vuoristoradassa, mitä voi olla olemassa.
Se vuoristorata on saanut minut huutamaan, itkemään, nauramaan, oksentamaan, rukoilemaan ja kiittämään.
Se vuoristoradan juna on pysähtynyt hetkeksi ja saanut minut romahtamaan polvilleni.
Mutta joka kerta olen noussut seisomaan ja istunut jälleen sen junan kyytiin.
Tunnetilat ovat vaihdelleet niin radikaalisti ja nopeasti, etten ole halunnut sopia ennalta mitään kenenkään kanssa. Ainoastaan viralliset, pakolliset asiat.
En ole pystynyt sopimaan kahvilla käymisestä edes seuraavalle päivälle, sillä en ole voinut olla varma millainen oloni silloin on.
Yhtenä aamuna olen saattanut herätä iloisena, mutta iltapäivällä olen ollut itkuinen.
Toisena aamuna olen saattanut ensin tuntikausia maata ahdistuneena ja sitten ihan yhtäkkiä saada oudon energiapuuskan: käynyt rääkkilenkillä, tullut kotiin pyörittämään monta koneellista pyykkiä ja niitä odotellessa järjestänyt vaatekaapit niin tarkasti, että vaatepinot voisi tarkastaa vatupassilla.
Ne energiapuuskat ovat kuitenkin laantuneet yhtä nopeasti, kuin ovat iskeneetkin.
Vaihtelevien tunnetilojen rinnalla olen ollut väsynyt.
Koko ajan.
Nukuinpa minkä verran tahansa – vähän, sopivasti tai liikaa, olen silti väsynyt.
Suru on myös fyysisesti raskasta.
Kaikista tunnetiloista rankinta on kuitenkin toistuva pettyminen.
Vaikka tapahtuneesta on yli puoli vuotta aikaa, jokin sisimmissäni pitää silti yllä toivoa, että Veera olisi vielä täällä.
Se toivo näkyy nimenomaan pettymisenä.
Olin vasta käymässä Rovaniemellä ja kaupoilla kulkiessani huomasin näyteikkunassa pinkin, hopealla langalla koristellun juhlamekon.
Se oli ihan Veeran näköinen mekko.
Hetken mietin, että ostan sen Veeralle tuleviin kesän juhliin, kunnes tajusin sen olevan turhaa.
Eihän Veera sitä enää tarvitse.
Kaupassa käydessäni meinaan edelleen lastata koriin mansikkaviilistä, kunnes tajuan senkin olevan turhaa.
Eihän Veera sitä enää ole syömässä.
Edelleen joka kerta, kun näen pieniä koululaisia kulkemassa jonossa etsin heidän joukosta omaani.
Sitä, jolla on pinkki pipo todennäköisesti silmillä ja jonka suu käy taukoamatta.
Etsin, kunnes tajuan senkin olevan turhaa.
Eihän Veera siellä ole.
Toisaalta se toivo Veeran olemassaolosta on myös kantava voima.
Pitää vain muistaa realiteetit – fyysisesti Veeraa ei enää ole, se on se suuren pettymyksen aina uudelleen aiheuttava totuus.
Se totuus sattuu, se sattuu todella lujaa mutta sitä ei saa alkaa kieltämään.
Se on hyväksyttävä kaikesta julmuudesta, epäreiluudesta ja tuskasta huolimatta.
Se on hyväksyttävä, koska sitä ei mikään voima maailmassa voi muuttaa toiseksi.
Mutta se ei silti sulje pois sitä, etteikö Veera olisi vielä.
Haluan ajatella, että Veera kulkee mukanani vaikka en näe häntä.
Sen ajatuksen voimalla kaikki ikävä ja tuska on helpompi kantaa.
Veeran kuoleman jälkeen läheiseni sekä ammattilaiset pelkäsivät minun tekevän itselleni jotain, olinhan menettänyt niin paljon.
Totta hitossa minä mietin mikä järki elämässä on, kun sen suurinta ja tärkeintä sisältöä ei enää ole, mutta ei se tarkoita sitä, että olisin päättämässä elämääni.
Siihenkin minulla on niitä kantavia voima-ajatuksia.
Ajattelen asian niin, että Veera odottaa minua siellä jossain, menin minä sinne huomenna tai 40 vuoden päästä.
Se sama iloinen, hymyilevä ja maailman ihanin 6-vuotias odottaa siellä juuri sellaisena, kuin hänet viimeisen kerran näin.
Miksi siis kiirehtisin?
Mieluummin käytän tämän maallisen ajan Veeran muistoa vaalien ja hänen tarinansa kertoen ja toivoen, että sen myötä edes yksi ihminen pelastuisi tavalla tai toisella.
Edes yksi lapsi, puoliso tai vanhempi.
Tavalla tai toisella.
Tekstin alussa mainitsin, etten enää pelkää kuolemaa.
Ennen pelkäsin.
Pelkäsin kuollakseni kuolemaa.
Veeran kuoleman jälkeen tuo kuoleman pelko on väistynyt.
Ennen pelkäsin lentämistä, ajatuskin sai minut panikoimaan.
Tammikuussa lensin yksin, en pelännyt.
Käänsin pelkoajatuksen niin, että jos minulla käy niin huono tuuri, että se kone romahtaa maahan, niin sitten romahtaa.
Ei minulla olisi hätää, tietäisin mitä tapahtuisi.
Näkisin Veeran.
Käytän tätä ajatusmallia kaikissa peloissa ja sen avulla selviän niistä.
Jos kuolen, näen rakkaan Veerani.
Olemme jälleen yhdessä.
Mutta vasta sitten, kun on sen aika.
Sitten, kun se elämän vuoristorata pysähtyy lopullisesti.
Hämmäsetellen luen sinun tekstejä Mari ❤
Tämä kirjoitus on niin mahtavaa terapiaa,tälle paljon kokeneelle äidille! On hienoa,että kirjoitat ja kerrot.
Kaikki tunteet on vaan käytävä läpi.
– Vain aika on se,joka parantaa haavat. Niin kauan kyyneleet vuotaa saavat.
Ne kuivuvat joskus kuin itsestään ja tuska tyyntyy ja vaihtuu hiljaiseen ikävään. —
”Mieluummin käytän tämän maallisen ajan Veeran muistoa vaalien ja hänen tarinansa kertoen ja toivoen, että sen myötä edes yksi ihminen pelastuisi tavalla tai toisella.
Edes yksi lapsi, puoliso tai vanhempi.
Tavalla tai toisella.”
Kiitos, kun jaksat kertoa tarinasi sen surullisuudesta ja epäreiluudesta huolimatta. Tämän tapahtuman/tarinan vuoksi eräs toinen pieni tyttö on nyt turvassa ja tapaa epävakaata vanhempaansa vain valvotuissa tapaamisissa.
Voimia sinulle❤
Ymmärrrän täysin miten asiaa ajattelet. Minäkin olen pelännyt kuolemaa lapsesta saakka, nyt kun keskuudesta poistuu jo hyvinkin läheisiä ihmisiä niin ajatus kuolemasta on juuri sen menetetyn ihmisen verran helpompaa. Minua lohduttaa suuresti ajatus, että minua on nuo kaikki ihmiset vastassa -valmiina puristamaan kainaloonsa lämpimään halaukseen. Olet kokenut menetyksistä suuremman, sitä ei osaa moni käsitellä. Sinä olet oppinut käsittelemään, olet vahva nainen. Surulla ja ihaillen luen kokemaasi. Voimia tulevaisuuteen ❤
Voi kuinka kauniin karusti, käsinkosketettavasti sanoitat tunteesi, surumatkasi. Urheaa, että jaksat matkasi jakaa meille ulkopuolisillekin. Voimia joka hetkeen, toivon, ja päiväkirjasi sen toiveen vahvistaa, että Veeran siivet ja valoisa muisto kannattelevat sinua elämässä eteenpäin.
Miten kaunis ajatus siitä, että Veera sua odottaa juuri sellaisen, kuin miten hänet viimeksi näit. ❤️
Vaikka tämä blogi saakin joka kerta kyyneleet virtaamaan vuolaana, silti palaan aina katsomaan, mitä teistä kuuluu. Sinusta ja pienestä balleriinastasi. On jotenkin lohdullista kuulla tätä tarinaa ja nähdä, kuinka siitä suurimmasta surusta nousee vahva äitilintu joka kantaa siivillään omaa pientä enkeliään, jotta kaikki saisivat kokea sen pienen enkelin läsnäolon edes jotain kautta ja saada siitä voimaa. Kiitos Veeralle hänen arvokkaasta elämästään ja kiitos sinulle, kun aina palaat jakamaan siitä meille pieniä palasia.
Kiitos koskettavasta blogista. Luin yhdeltä istumalta kaikki tekstisi, vaikka sydämeni särkyi. En ymmärrä miten kaiken kokemasi jälkeen kykenet kirjoittamaan tällaisista asioita näin kauniisti, viisaasti ja lohduttavasti… Mutta onneksi kykenet ja jaksat kirjoittaa näistä asioista. Se on tärkeää. Tärkeämpää kuin ehkä aavistatkaan. Ehkä sinun ja enkeliballerinan tarina saa jonkun luopumaan pahoista aikeistaan ja pelastaa jonkun toisen enkeliballerinan samalta kohtalolta. Näin sinä ja enkeliballerinasi voitte yhdessä pelastaa monia ihmishenkiä. Se ei silti vie suurta surua pois. Voimia jokaiseen hengenvetoon ja elämän jatkamiseen! Olet suunnattoman rohkea, upea, urhea, voimakas ja kaunis nainen. Toivon paljon rakkautta ja huolettomia myötätuulia sinun elämääsi!
<3
Niinhän se on. Suurin pelko on kuolemanpelko. Minullakin se syntyi lasten myötä. Kolmannen jälkeen minulle kehittyi suorastaan henkiinjäämisen pakko. Ainoan veljeni äkillisen kuoleman jälkeen pakko voimistui, ettei vanhempani menetä ainokaistaan. Kaiken elää tuplavarmuudella, itseään tutkii ja sairauksien pelossa elää. Yritän voimiasi ajatella käänteisenä. Olisi syytä antaa itsensä nauttia ja iloita nyt, kun olemme täällä yhdessä. Jos pelkää liikaa, ei uskalla rakastaa liikaa.
Sinä tiedät, että sinun täydellinen ilosi odottaa, mutta siltikin on lupa elää, iloita ja nauttia.
Keijun sanoma kosketti myös. Sinun rohkeutesi vuoksi moni muu saattaa voida elää turvassa. ❤️
Elämänvoimasi ja rohkeutesi antavat uskoa ihmiskunnan hyvyyteen ja kestävyyteen tässä ajassa. Omat haasteeni taas tuntuvat hieman pienemmiltä. En ole menettänyt ketään, vain pienen osan itsestäni, joka on rakennettavissa uudelleen sitkeällä työllä.
Toivon sinulle hurjasti voimia elämääsi! Luin kaikki tekstisi läpi kyynelsilmin samalla odotellen tulevan eskarilaisen heräävän. En voi edes kuvitella saati käsittää lastisi painoa, mutta toivon sinulle voimia sen kantamiseen ja onnellisuuden löytämiseen uudelleen. ❤
Tämän runon luin ystäväni hautajaisissa, tämä on niin täydellinen <3
Kuolemaa ei ole
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroimme pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niin kuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua, välimatkan päässä,
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.
Henry Scott Holland
Kiitos näistä kirjoituksista. Ihailen sinun vahvuuttasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia. Veera on ylpeä äidistään.
Vesa Vuorenmaa
❤️ Kiitos kun jaat sen mitä sulla on jaettavana
Miehen menettäneenä voisin allekirjoittaa jokaisen jutun, paitsi ystäväkohdan, koska minulta lähti ystävät elämästä. Vaikka suru on hirveetä ja raskainta työtä, mitä olen ikinä tehnyt, niin olen saanut vapautta. Enää ei tarvitse pelkää, edes kuolemaa, ei elä enää tulevaisuudelle, vaan nyt… Yksikään asia elämässäni ei pysynyt samana, minusta tuli parempi ihminen, aloin elämää arvojeni mukaan yms, mutta silti olisin valmis luopumaan tästä kaikesta, jos saisin miehen eläväksi. Kun sitä ei tapahdu, niin elän niin, että se näkyy tekemisessä ja olossa. Myös minä kirjoitan blogia. Ensin purkaakseen tuskaa ja nyöhemmin tuomaa tietoisuutta blogista. Tietoisuuden tuominen on tuntunut erityisen tärkeältä – jos edes yksi saisi apua tai vertaistukea. Voimia tähän vuoristorataa!
Niin pysäyttävää❤️ Paljon rakkautta ja ilonhetkiä elämääsi. Lähetän sitä sinulle koko sydämestäni.
Olen ihan sanaton.
Itkuisin silmin näitä kirjoituksiasi luen. En voi edes kuvitella, mitä joudut/olet joutunut käymään läpi. Sanoinkuvaamattoman surullista tämä. Ei voi käsittää ? Voimia ja jaksamista surusi keskellä ❤️ Veera sinua varmasti katselee jostain ylhäältä ylpeänä siitä, miten hyvin olet jaksanut ❤️
Osanottoni.. tämä on koskettanut ja koskettaa kaikkia meitä… luen tätä sinun päiväkirjaasi ja mulle tuli mieleen se, mistä ehkä voisit saada itsekkin voimaa jaksaa .. kirjoita kirja.. kirjoita samoin kuin nyt, sydämmellasi.. se voisi auttaa muita samassa tilanteessa olevia.. se voisi antaa sinulle sen, että Veeran menetys ei ollut turha..
Veera elää siinä, ja antaa sinun kauttasi toivoa ja mahdollisuuden heille, jotka elää vaikeassa suhteessa.. että enään YHTÄÄN VEERAA EI TULISI..
Pidä huoli itsestäsi.. Ja kaunista taivasmatkaa Veeralle.. <3