Hautajaisiin saakka selvisin ajatuksilla, joita hoin itselleni ääneen.
Hoin niitä myös muille.
On pakko jaksaa, ei ole vaihtoehtoja.
Tai on, elää tai lopettaa eläminen.
Voisin jäädä makaamaan; valita vaihtoehdon, jossa heittäisin elämästä, mutta se ei toisi Veeraa takaisin.
Se ei muuttaisi mitään, se vain tuhoaisi minut.
Voisin sen sijaan valita vaihtoehdon, jossa opettelen elämään uudelleen, rakentamaan uuden elämän.
Päivä kerrallaan.
Jos luovuttaisin, Veeran turhasta kuolemasta tulisi vielä turhempi.
Kaikella on tarkoitus, myös niillä järkyttävillä asioilla, vaikka sitä ei voisi ymmärtää.
Sanotaan, että surutyö alkaa hautajaisten jälkeen.
Niin kävi minullekin.
Luhistuin täysin.
Unohdin kaikki viisaat voimalauseeni, joilla olin pitänyt itseäni pystyssä.
En syönyt, en nukkunut. En liikkunut. En halunnut nähdä ketään.
Valvoin öitä, Veeran kuolinpäivän tapahtumat pyörivät mielessä taukoamatta.
Aina uudelleen ja uudelleen.
Itkin itkemisen jälkeen.
Olo oli koko ajan paha, ahdistava, tuntui kuin ympärilläni olisi ollut lakana, joka kietoutui koko ajan tiukemmalle.
Muistan erään illan, kun istuin olohuoneen lattialla Veeran kuvan edessä, halasin jalkojani ja itkin.
Pyysin anteeksi, etten osannut suojella häntä.
Mutta minä yritin, voi luoja minä todella yritin.
Halusin kuolla, halusin selvitä.
Halusin kaiken olevan niin kuin ennen.
Välillä koin pieniä, nopeasti ohimeneviä ilon hetkiä, mutta ne olivat jotenkin pinnallisia.
Se ilo ei ollut aitoa, se ei tuntunut sydämessä.
Ja jokaisen ilon hetken jälkeen tunsin syyllisyyttä.
En minä saa tuntea iloa.
Minun lapseni on kuollut.
Meni 83 päivää ennen kuin koin ensimmäisen täysin itkuttoman päivän.
Muistan, kuinka oikein havahduin ajatukseen:
”Hei, tänään en ole itkenyt!”.
Tunsin jälleen syyllisyyttä, olinko jo unohtanut lapseni?
Miksi en ole itkenyt?
Enkö rakastanut häntä?
Rakastin tietenkin, enemmän kuin mitään muuta.
Tuli joulu.
Joulu, jota pelkäsin.
Joulu, joka oli menettänyt täysin merkityksensä.
Päätimme perheeni kanssa, että emme viettäisi perinteistä sukujoulua lapsineen ja joulupukkeineen.
Se tuntui yksinkertaisesti väärältä.
Tärkeintä oli, että olisimme yhdessä.
Sinä jouluna sen sijaan, että katsoisin Veeran jännittynyttä ja riemukasta ilmettä hänen avatessaan lahjojaan, katsoin hänen hautaansa, joka oli muuttunut kynttilämereksi.
Niin moni oli käynyt muistamassa pientä enkeliäni.
Laskin kynttilän ja toivotin hyvää joulua.
Sinne jonnekin.
Tammikuussa koin yhtäkkiä voimanpuuskan.
Minä en luovuta. En salli sitä.
Veera ei haluaisi, että luovuttaisin.
Veerakaan ei luovuttanut koskaan.
Olin kokenut sen pahimman, mitä vanhempi voi kokea.
Elämässä ei yksinkertaisesti voinut tulla mitään pahempaa.
Jos selviäisin tästä kaikesta, selviäisin mistä vain.
Kaikella tapahtuneella ja elämällä on oltava jokin tarkoitus.
Elämän suhteen Veera ei saanut päättää, toinen päätti hänen puolestaan.
Mutta minä sain päättää.
Minä päätin elää.
Sinä olet todellinen voimanainen! Todella hieno esimerkki muille ihmisille päättäväisyydessä ja periksiantamattomuudessa. Teet kaiken juuri oikein, on lupa surra ja on lupa iloita. Kaikelle on oma aikansa. Veera varmasti haluaa sinun elävän ilman syyllisyyden tunteita sillä hän varmasti seuraa sinua ja on läsnä. Omalla tavallaan. Hän rakastaa sinua edelleen, olet hyvä äiti vieläkin! Anna itsellesi aikaa, saat nauttia elämästä, kun olet itse valmis siihen.
Samaa mieltä.
Elämällä on pakko olla tarkoitus. On uskottava näin, muuten menettää järkensä. Sinun luonasi kävi pieni enkeli näyttämässä, mitä tarkoittaa rakkaus. Nyt tiedät sen, ja se tekee sinusta vahvan. Rakkaus on elämän tarkoitus.
❤
?
Sinulle jos kenelle toivon vielä paljon hyvää ja ilonhetkiä elämään. Olet edelleen Veeran maailman paras äiti ja Veera tulee elämään sinussa, läheisissäsi ja meissä muissakin, jotka luemme tarinaasi. Olet todella rohkea, kiitos kun kirjoitat.
Kirjoitat kauniisti ja niin väkevästi että tuskastasi voi tuntea palan. Paljon voimia tiellesi! ❤️
Sanat eivät riitä. Voimia elämääsi. ❤