Huomaan olevani hyvin allerginen ihmisten ahneudelle-
monesti ihminen on sitä huomaamattaan.
On ok olla kunnianhimoinen ja haaveilla asioista mutta tunnistetaanko me niiden ja ahneuden raja?
Sanotaan, että nälkä kasvaa syödessä-
tunnistammeko milloin syömme liikaa?
Huomaammeko, että meistä on tullut kiittämättömiä?
Ihminen on usein sellainen, että se haluaa enemmän;
materiaa, kokemuksia, ruokaa, tunnustuksia, tunteita, mitä vain.
Jahtaamme kokoajan jotain mitä meidän on saatava-
juoksemme kohteemme perässä niin intensiivisesti ettemme näe mitä meillä on jo.
Emme voi nauttia siitä, koska huomiomme kiinnittyy siihen mitä meillä ei ole.
Kulutamme aikaamme haaveilemalla elämästä, jossa olisi sitä ja tuota sen sijaan, että nauttisimme elämästä ja siitä mitä meillä siinä jo on.
Elämässä pitää olla tavoitteita, tottakai.
Pointti onkin siinä, mitä tapahtuu kun tavoite saavutetaan?
Osaammeko nauttia siitä vai asetammeko samantien uuden päämäärän, jota lähdemme tavoittelemaan?
Missä menee se ahneuden raja?
Siinä samalla, kun tavoittelemme jotain suurempaa ja hienompaa, pidämme niitä olemassaolevia asioita itsestäänselvinä.
Siinähän ne ovat ja pysyvät.
Mitä sitten kun tuleekin päivä, jolloin ne eivät olekaan siinä enää?
Minulla se päivä tuli 29.10.2018.
Veeran kuoleman ja hautajaisten jälkeen istuin eräs ilta suihkun lattialla ja itkin sitä, kuinka koskaan enää eläisin normaalia elämää.
Miten koskaan enää ylipäätään eläisin?
Minulla ei ollut enää mitään.
Lupasin itselleni, maailmalle ja Jumalalle, että jos vielä saisin voimaa nousta ylös ja jos saisin rakennettua itselleni uuden elämän, en enää koskaan valittaisi.
En tuhlaisi aikaa haihatteluun tai tavoittelemiseen vaan keskittyisin tekemään ja nauttimaan.
Kului aikaa ja vielä useana iltana kävin samaa rukousmantraa läpi.
En toivonut mitään muuta, kuin voimaa ja uskallusta yrittää.
Mahdollisuuden oppia keskittymään hetkeen, elämään, vielä kerran.
Olimme viime viikonloppuna ystäväporukalla mökkeilemässä ja lauantaina istuin rappusilla ympärilleni katsellen.
Aurinko paistoi ja nauru raikasi.
Iloinen musiikki soi taustalla.
Oli lämmin-
niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
Mietin, kuinka elämä oli siinä-
juuri siinä hetkessä.
Hymyilin.
Minä nautin-
olin oppinut.
Olin kiitollinen.
Kylmät väreet meni viimeistä kappaletta lukiessa, olen iloinen sun puolesta <3
❤️
Minä toivon sinulle elämääsi ihan kaiken hyvän.
Koska kaiken pahan olet jo joutunut ottamaan vastaan.
Kiitos, kun jaat elämääsi. En voi ymmärtää maailman kauheutta. En kokemassasi määrin.
Mutta ymmärrän sen hyvyyden. Ja sitä sinä, jos joku, olet ansainnut.
❤️
Kiitos <3
Halaus <3
Kaikkea hyvää elämääsi Mari ??❤
Tässä ja nyt ❤