Eräässä Facebookin vertaisryhmässä oli keskustelua tarkoituksesta.
Moni ei pysty näkemään lapsen kuolemalla tarkoitusta ja ymmärrän sen täysin.
Ei lapsen tarkoitus ole kuolla vaan elää.
Rakentaa elämä.
Minä henkilökohtaisesti ajattelen Veeran kuoleman tarkoituksen kautta.
Se ei ole ainoa oikea tapa vaan minun tapani.
Veeran kuolemalla on pakko olla jokin tarkoitus-
ajattelen niin koska se helpottaa.
Lohduttaa.
Surutyön läpikäyminen ja pelkkä eläminen on helpompaa,
mutta ennenkaikkea on helpompi ymmärtää.
Veeran tavalla kuolla on pakko olla jokin tarkoitus.
Pakko.
Eihän vanhempi tapa omaa lastaan.
Jos Veera olisi kuollut sairauteen, ymmärtäisin kuoleman.
Tai jos Veera olisi kuollut onnettomuudessa, ymmärtäisin silloinkin.
Mutta Veera kuoli, koska toinen ihmien, hänen oma isänsä, ampui hänet.
Tappoi.
Murhasi.
Sitä minä en voi ymmärtää, en kertakaikkiaan pysty.
Eikä pysty kukaan, terveen järjen ja tunteet omaava ihminen.
Vanhemman, aikuisen, tehtävä on suojella lastaan, lasta.
Se on vaistomaista ja sisäänrakennettua.
Vanhempi ei kykene tähtäämään omaa lastaan, ylimielisesti päättämään tämän elämästä.
Vain ja ainoastaan kostaakseen.
Ei sellainen ole mahdollista.
Sellainen tapahtuu elokuvissa ja kirjoissa, kuvitelluissa ja keksityissä tarinoissa.
Ei tosielämässä.
Ei kukaan kykene sellaiseen.
Mutta silti niin on tapahtunut ihan oikeassa elämässä.
Minun elämässäni.
Ei sitä voi ymmärtää.
Ja minun on pakko saada ymmärtää.
Siksi sillä on oltava jokin tarkoitus.
Sitä mikä se tarkoitus on, en tiedä.
Ehkä Veeran kohtalo herättäisi edes yhden vanhemman näkemään asiat eri tavoin.
Ehkä edes yksi lapsi pelastuisi mahdolliselta vaaralta.
Mikä se tarkoitus ikinä onkaan, se ei tule koskaan korvaamaan menetystäni.
Mikään ei koskaan tule korvaamaan Veeraa.
Voisin jäädä ajattelemaan, että Veera kuoli koska hänet tapettiin.
Piste.
Se ajatus jäytäisi loppuelämän sellaisena, keskeneräisenä.
Todennäköisesti se katkeroittaisi ja sitä en halua.
Mieluummin ajattelen, että Veera kuoli koska hänet tapettiin mutta sillä kaikella kauheudella on jokin tarkoitus.
Tällöin jaksan kantaa surun, koska haluan nähdä sen tarkoituksen toteutuvan.
Haluan nähdä, ettei Veeran kuolema ollut turha.
Näissä kahdessa on huomattava ero mutta kumpikaan ei vähennä surun määrää- ainoastaan sietäminen on erilaista.
Tarkoitus ei korvaa mutta se voi auttaa.
Jos tarkoitus helpottaa läpikäytävää surutyötä niin ajattelen sen kautta.
Vaikka odottelisin tarkoituksen täyttymistä omaan hautaani saakka, mitä sitten?
Mieluummin elän toivossa, kuin katkeruudessa.
Surussa kaikki sallitun rajoissa oleva apu on tervetullutta-
oli se sitten järjetöntä tai järjellistä.
Jos se oikeasti helpottaa niin se on oikein.
Eilen olin rakkaan ystäväni vauvajuhlissa.
Minusta oli ihana nähdä kuinka hän hehkui-
raskaus sopi hänelle täydellisesti.
Hän oli niin kaunis, etten oikein osannut sanoa mitään.
Olin ja olen niin valtavan onnellinen hänen puolestaan.
Tiedän, kuinka suuri toive lapsi hänen sydämessään on ollut.
Olen onnellinen myös tulevan lapsen puolesta-
hän saa äidin, joka varmasti rakastaa hänet pakahduksiin.
Kotiin ajellessa alkoi soimaan kappale, jonka kertosäettä en olisi juuri siinä hetkessä halunnut kuulla:
Liian usein kaikki kaunis päättyy kyyneliin,
liian paljon kesken jää.
Pitäis elää niinkuin jokainen päivä ois viimeinen,
paljon kaunista sanomatta jää,
kun toisen menettää.
Kyyneleet valuivat poskilla, sumensivat näkökentän.
Oli pakko pysähtyä.
Nojasin rattiin ja annoin itkun tulla.
Se kuuluisa elämännauha kulki silmissä-
ei minun vaan Veeran.
Raskausajalta, vauva-ajalta.
Taaperona ja isompana.
Eskarilaisena.
Hetkiä, niin valtavan kauniita hetkiä ja elämää, jota ei saa takaisin.
Itkin ja sopersin ääneen;
kerroin Veeralle kuinka paljon kaipaan häntä.
ja kuinka pahoillani olen kaikesta.
Kuinka tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin.
Kerroin kuinka paljon rakastan häntä-
olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan.
Rauhoitun.
Jatkoin matkaa ja mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä kirkkaammaksi taivas muuttui.
Tähdet syttyivät ja hymyilin.
Tiesin, että vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta kuljin oikeaan suuntaan.
Minä pärjään kyllä, minusta pidettäisiin huolta.
Se yksi pitäisi-
se jota rakastan,
enemmän, kuin taivaalla on tähtiä.
❤️
Niin kauan kun on toivoa, on myös elämää <3 joka päivä Mari, sinä tulet vahvemmaksi ja tarkoitus Veeran kuolemalle selviää aikanaan.
❤️
?
❤️
❤️
Olen myös menettänyt tyttäreni, eri tavalla tosin. Hän kuoli jo ennen kuin ehti syntyä rv 25. Itse ajattelen myös, että Saanan kuolemalla oli syvempi tarkoitus. Se kasvatti minua paljon, kuolema opetti elämästä paljon. Ikuista ikävää on kestänyt 4v 9kk.
Tunnen ajoittain vihaa enkä voi käsittää sitä että täysin terve lapsi vain otti ja kuoli. Pakkohan sillä on olla tarkoitus. Edes sitten kasvattaa minua ihmisenä.
Kaikkea hyvää ja ihanaa uuteen vuoteen sinulle! Sinua kannetaan ja rakastetaan, toivottavasti hyviä päiviä on koko ajan enemmän ja enemmän. Itse uskon siihen että kaikella on jokin tarkoitus tässä elämässä,. Hyvä ja paha taistelevat tässä maailmassa mutta lopulta hyvä voittaa. Aina.
Toissapäivänä sain vinkin tästä sinun blogistasi. Eilen sen luin. Luin ja itkin. Itkin itkemöstä päästyäni uudelleen ja uudelleen. Olen aina ajatellut, että lapsen menetys on se kovin paikka elämässä, ja niin se on ja vielä näin äärettömän julma.
Surin sinun suruasi koko lukemiseni ajan.
Myös minun ajatukseni on, miten ihminen tosiaan voi kestää ja selvitä tällaisesta, mutta kun elämä vaan jatkuu sehän on väistämätöntä, mutta se suru, ne kaikki tunteet sen voi tietää vaan asian läpi elänyt ihminen.
Myös minä ajattelen, että kaikilla tapahtumilla on tarkoitus.
Kuitenkin tuntuu, että mikä tarkoitus voi näin kovalla tapahtumalla olla. Se meille ihmisille on liian vaikeaa käsittää.
Oli vieraalle ihmisellekin ( siis minulle) helpottavaa huomata, että elämäsi mustin aika alkaa kuitenkin näyttää valoakin. Haluan toivottaa sinulle elämääsi kaikkea hyvää mitä sillä on tarjota tulevaisuudessa ja pieni suloinen Veera kulkee aina sinun sydämessäsi, mukanasi ja varmasti kerran saatte vielä tavata.
Lopuksi vielä haluan sanoa, että olet loistava kirjoittaja. Vaikka tämä blogisi on nimensä mukaan surua, se on niin kauniisti kirjoitettua. Mieleeni tuli, että tämä voisi olla kirja, surusi kansienkin välissä.
En ole koskaan pelännyt kuolemaa, ennen kuin minusta tuli äiti. Olen huomannut että osa vanhemmuutta on se jatkuva pelko menettää oma lapsi tai kuvitella tilanne että itse kuolee ja oma pikkuinen jäisi jatkamaan elämää ilman vanhempaansa. Pelkkä ajatuskin tuntuu niin musertavalta että toivon koko sydämestäni sinulle voimia jaksaa huomiseen. On varmasti monia sekä tuttuja että tuntemattomia jotka myötäelävät kanssasi surua, niin suunnattomasti pelkästään tuo kirjoitus äidin rakkaudesta koskettaa. Luettuani ensimmäisen kerran blogiasi itkin niin paljon suruasi ja pientä enkelityttöäsi jonka kuuluisi elää että kiipesin pinnasänkyyn pitämään kiinni omasta pikkuisestani.