Takana viikko pohjoisen ihania ihmisiä, ruokaa ja lunta.
Vaikka reissu oli kaikenkaikkiaan mukava ja omalla tavallaan voimaannuttava, oli se myös yllättävän raskas.
Kaipasin jo omaan kotiin, rauhaan ja omiin rutiineihin.
Ohi ajaessamme katsoin vanhaa kotiamme.
Minun ja Veeran kotia.
En tiedä asuiko siinä joku.
Olikohan Veeran ja hänen pikkuserkkunsa kätkemät aarteet vielä piilossaan kuusen juurella?
Ajoimme koulun ohi.
Kävelisikö Veera itse kouluun?
Millainen hänen luokkansa esitys olisi joulujuhlassa?
Kelkkailimme kämpälle.
Istuin pöydän ääressä ja katson kamiinaa.
”Varovasti. Älä mene liian lähelle. Varo ettet polta ittiäs. Veera, varovasti. ”
Tyttö ei koskaan polttanut itseään.
Erään iltapäivän puheenaiheena oli käytöstapojen katoaminen.
Valitettavan monelta lapselta ja nuorelta puuttuu nykypäivänä ihan peruskäytöstavat.
Minä olin todella tiukka käytöstapojen kanssa, välillä ehkä turhankin.
Välillä minun kävi sääliksi, kun tivasin oliko tämä muistanut kiittää ennen kuin tyttö edes oli ehtinyt.
Toisaalta taas olin ylpeä siitä, että Veera sanoi aina huomenta, kiitos, heihei ja anteeksi.
Minun kiltti tyttöni.
Enkeli jo eläessään.
Viikon aikana kävin kerran Veeran haudalla.
En pystynyt siistimään kynttilöitä, en puhdistamaan lumia.
Onneksi isä ja Koo keräsivät palaneet kynttilät ja puhdistivat ristin.
Minä vain seisoin ja odotin.
Odotin, että pääsen pois ennen kuin ahdistus ja itku iskee.
En lukenut Veeran nimeä rististä.
Laskin kynttilän ja lähdin.
Kävellessä nielin pahaa oloa, en halunnut pilata päivää itkemällä.
Ikävä oli ihan hirveä.
Eilen palasimme Koon kanssa kotiin.
Lentokoneessa muutaman rivin päässä edessämme istui tyttö, jonka tiesin Veeran ikäiseksi.
Mietin Veeraa koneeseen vierelleni.
Hän ei ehtinyt koskaan lentää.
Pystyin kuvittelemaan, kuinka hän nousussa painautuisi nojaa vasten, suu olisi jännityksestä mutrulla.
Suuret silmät katsoisivat kysyvästi, vähän pelokkaasti.
Pieni keho ei liikahtaisikaan.
Silittäisin pientä kättä.
Lentoemännän kysyessä haluaisiko Veera appelsiini- vai mustikkamehua, ei Veera osaisi päättää.
Hoputetun pohdinnan jälkeen päätyisi appelsiinimehuun.
Kesken lennon huomasin tytön lukevan kirjaa.
Silmiä alkoi kirvellä ja minun oli pakko kääntää katse pois.
Se kirja toi valtavasti muistoja.
Suljin silmät ja muistelin, kuinka makasimme sängyssä ja luimme tuota samaa kirjaa.
”Äiti lue silleen oikeasti”
Luin, kuten Veera aina halusi; eläytyen, ääntä muuttamalla.
Nauroimme molemmat.
Veeran posket hehkuivat naurun voimasta – siitä ei meinannut tulla loppua.
Luimme sen saman kirjan monena iltana peräkkäin.
Siitä tuli meidän yhteinen lempikirjamme, jonka Veera aikoi lainata myöhemmin uudelleen.
Pari viikkoa myöhemmin palautin kasan Veeran lainaamia kirjoja.
Palautin myös Veeran kirjastokortin,
tyttö ei enää tarvinnut sitä.
Veera ei koskaan ehtinyt oppia lukemaan.
Mietin jälleen, mitä olisin voinut tehdä, ettei tätä olisi tapahtunut.
Viime yönä näin unta, jossa oli Veera ja hänen isänsä.
Tiedostin unessa, että he kuolisivat pian ja yritin pitää Veeran lähelläni kokoajan.
En päästänyt tyttöä silmistäni.
Ja silti hän katosi.
En sen kummemmin usko uniin, enteisiin tai muihin, mutta tajusin sen unen yrittäneen kertoa minulle jotain;
tein kaikkeni suojellakseni Veeraa ja silti minä menetin hänet.
Minä kuulun luonteeltani siihen ihmistyyppiin, joka pyrkii ratkaisemaan asioita.
Siksi vaikeinta on myöntää, että siinä tilanteessa, kun asioiden vakavuus paljastui, oli jo aivan liian myöhäistä.
Mitään ei enää ollut tehtävissä.
❤❤❤
Halusin vain tulla sanomaan, että Veera on ollut ihan älyttömän kaunis tyttö <3
Mari, kykysi kirjoittaa pitää Veeran sinun lähelläsi aina. Ja se on ihailtavaa. Olen ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet rakkaitaan. Useilla heistä on tullut rakkaan menettämisen jälkeen olo, että asiaa ei halua ajatella, käsitellä, miettiä tai muistaa. Ja se ei ole koskaan hyvästä.
Sinulla on rikkaus, joka pitää Veeran elävänä, vaikka hän on poissa, kuollut.
Näin Veerasta, minulle oudosta pikku-enkelistä, on tullut jollain tapaa tuttu, lapsi, joka elämänsä aikana toi paljon iloa ja valoa, ja jonka muisto elää niin, että me oudotkin, Veeraa tuntemattomat, tunnemme hänet.
Pieni, kaunis tyttö, jonka tähti on siellä jossain taivaalla, ja jota äiti rakastaa enemmän kin taivaalla on tähtiä.
Mari, toivon sinulle sydämestäni kaikkea parasta elämääsi. Maailman raskaimman taakan, lapsen kuoleman jälkeen toivon, että elämäsi olisi hyvä ja onnellinen. Kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut. Sinä, jos joku ansaitsee vain parasta.
On ihanaa Mari, että viikkosi pohjoisessa oli myös iloista muistelua Veerasta. Haudalla käyntisi on myös merkki siitä, että olet vahvistunut surusi kanssa, seuraavan kerran pystyt jo ristiä koskettamaan. Veera seuraa sinun jokaista askeltasi ja on niin iloinen, että hänen äitinsä menee eteenpäin elämässään.
Sanoitit sen, mitä minäkin ajattelin 🙂 Kerta kerralta helpompaa, näin myös minä uskon ❤