Veeran nauru soi korvissa.
Ihana nauru.
Hän istui sohvalla risti-istunnassa kuulokkeet korvillaan, silmät hymystä sirrillään, tabletti telineessä hänen edessään.
Käsissään mansikkaviilis, josta sojotti pilli.
Veera söi aina viilistä pillillä.
Heräsin ja Veera katosi.
En saanut enää unta, joten nousin ylös.
Kello oli 04.25.
Oli pimeää.
Iltaisin en saa unta, pyörin ja pyörin. Liikaa ajatuksia.
Lopulta, kun saan unta herään aamuyöllä.
Luulin, että tämä nukkumisongelma oli jo hallinnassa mutta ei näköjään, kaamosväsymys on minun kohdalla ilmeisesti kaamosunettomuus.
Yhteistä niillä on se, että molemmat aiheuttavat suunnatonta väsymystä.
Eilinen oli muutenkin huono päivä; kaikki tuntui taas kaatuvan päälle enkä pystynyt juuri muuhun kuin nyyhkyttämään sohvannurkassa.
Noina hetkinä tunnen itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi.
Kuinka pieni ja avuton Veera oli viimeisellä hetkellään?
Tietämättään, että se oli viimeinen.
Veera oli kaunis lapsi; yhtäaikaa niin vahva ja rohkea mutta silti herkkä ja hauras.
Ei sellainen lapsi saa kuolla niin rumalla, kamalalla tavalla.
Ei kukaan lapsi saa.
Ei kukaan saa.
Välillä, edelleen, epätoivo valtaa.
Se saa luhistumaan, ajaa nurkkaan kuin eläimen.
Se on tunne siitä, että elämä tulee olemaan koko loppuajan samanlaista, kuin sillä hetkellä; mustaa sumua, jossa et näe mitään. Korvissa humisee.
Pelkoa siitä, että kuolee.
Ja toivoa siitä, että kuolisi.
Epätoivo tulee mutta onneksi se myös menee.
Itku auttaa.
Yöllä on satanut lunta.
Maa on koskematon, ei pieniä jalanjälkiä.
Ei lumienkeliä.
Mutta yksi enkeli siellä jossain.
Olet ollut niin hyvä äiti Veeralle, hän on aina vierelläsi. Kun syöt aamupalaa pöydän ääressä, hän istuu vastapäätä ja syö mansikkaviilistä pillillään.
Vielä tulee päivä kun saat nukutuksi.
Vielä tulee päivä kun pystyt menemään Veeraan haudalle.
Vielä tulee päivä kun näet Veeran.
Vaikka niihin menee aikaa, ehkä viikko, ehkä 70 vuotta, mutta vielä ne tulevat. Veera on kuitenkin kokoajan mukanasi, hänen henkensä on sinun vierellä.
Se liian pieni ruumis lepää haudassa, se keho jota sait liian vähän aikaa pitää sylissäsi.
Vaikka suuri osa lukijoistasi ei tuntenut Veeraa niin tuntuu kuin tuntisi. Sinä pidät Veeraa elossa tämän blogin kautta, annat ihmisille mahdollisuus tutustua tähän mahtavaan tyttöön.
Niin paljon voimia ja halauksia sinulle Mari❤️
❤
Koet asioita, joita kenenkään vanhemman ei soisi kenenkäään kokevan. Tiedostaen sen, että mitkään lohdutukset ja kauniit sanat eivät tuo Veeraa sinulle takaisin.
Muistoja sinulta ei kukaan vie.
Eikä elämääsi.
Kirjoituksillasi tuot Veeraa tähän maailmaan takaisin, hän on ollut onnellinen pikku tyttö.
Paljon halauksia ja voimaa jokaiseen päivääsi, Mari?
Kirjoitat niin, että lukijakin kuulee Veeran nauravan. Ja miten kauniisti kirjoitat hänestä. Tietenkin.
Toivon voimaa sinulle tähän pimeyteen. Tukeudu lähimpääsi, hän kannattelee varmasti sinua pimeänkin tullen, tukien ja lohduttaen.
Ihmeellistä, miten Veera koskettaa elämääni, vaikken koskaan saanut häntä tavata. Kun ohitan ruokakaupan kylmäkaapin, mansikka-Viilis muistuttaa minua Veerasta. Onneksi ihan kauniilla tavalla… Kuvittelen ne sikkuraiset silmät, balettitanssijan ja valloittavan hymyn, josta ”ekaluokan veräjä” loistaa hellyyttävänä aukkona…
Niin, että ei Veera kuollut turhaan. Hänen elämällään ja kohtalollaan oli merkitystä enemmän kuin kukaan olisi osannut arvata.
Halauksia sinulle, Mari!