Sanotaan, että jos tekee kaikkensa, näkee vaivaa tai uskoo tarpeeksi lujasti, voi saavuttaa sen mistä haaveilee tai mitä tavoittelee.
Totta.
Mutta sitä ei sanota, että sen voi myös menettää.
Liian usein sorrutaan pitämään asioita itsestäänselvänä.
Pidetään elämää itsestäänselvänä.
Riidellään puolison kanssa, mennään mykkäkoulussa nukkumaan ja päätetään omassa mielessä, että puhutaan aamulla.
Luvataan lapselle, että mennään toisena päivänä puistoon.
Sovitaan ystävän kanssa soitella viikonloppuna.
Yhtäkkiä huomataan, että sitä aamua, toista päivää tai viikonloppua ei tullutkaan.
Ettei tämä teksti olisi sädekehän kiillotusta niin myönnän sortuneeni itsekin ja jokaiseen kohtaan.
Monta kertaa.
Mutta minä olen myös joutunut kokemaan kantapään kautta sen, kuinka silmänräpäyksessä kaikki on myöhäistä.
Se ei ole puolustus tavan jatkamiselle vaan oppi.
Olen soimannut itseäni.
Miksi en silloin mennyt leikkimään tai toisella kerralla piirtänyt? Miksi asetin ne ”äidin työt” Veeran edelle?
Ne tiskikone ja imuri olisivat kyllä odottaneet.
Miksi suutuin siitä ja tuosta asiasta? Miksi kielsin ja komensin?
Ihan pienistä, nyt kun ajattelee.
Tuosta kaikesta voisi tehdä yhteenvedon:
miksi annoin Veeralle vain normaalia äidin ja tyttären elämää ja arkea?
Kuulostaa niin typerältä kysymykseltä.
Ja onkin.
En olisi voinut elää mitään muuta, mielestäni se kaikki oli tärkeintä mitä Veeralle pystyin antamaan; normaali, rakastava ja turvallinen arki ja elämä.
Minä yritin antaa sen kaiken, tein parhaani.
Olen kertonut paljon Veerasta, hänen keijumaisesta taiteilijaluonteestaan ja kiltistä enkelimäisestä olemuksestaan.
Sitä kaikkea hän todella oli.
Veera oli kuitenkin myös hyvin itsepäinen ja hallitsi kiukuttelunkin.
Hän vain harvemmin kiukutteli muualla, kuin kotona.
Otimme usein yhteen; kun kaksi itsepäistä luonnetta on eri mieltä jostain asiasta, sinkoilee kipinät helposti.
Veeran tapa kiukutella vain oli jotenkin todella suloinen.
Hän ei huutanut ja raivonnut, se oli hänen kohdallaan harvinaista.
Tavallisesti hänen kiukuttelunsa oli suuria krokotiilin kyyneliä ja väpättävä leuka.
Veera oli mestari tekemään tekoitkua ja niiden valtavien, vesikierteillä olevien silmien vastustaminen oli oikeasti vaikeaa.
Toisinaan se onnistui ja sai aikaan sen, että tyttö marssi pienet kantapäät kopisten omaan huoneeseensa, paukautti oven kiinni ja asettui istumaan oven taakse.
Odotti.
Jos ketään ei kuulunut hän alkoi hiljaa paukuttaa päätään oveen.
Tätä jatkui niin kauan, että häntä loukannut taho saapui oven taakse maanittelemaan ja anomaan anteeksiantoa.
Jos tämäkään ei tehonnut, hän lähti hiljalleen, nurkkia myöten kulkien liikkeelle.
Hitaasti mutta varmasti.
Lopulta, kun tyttö tuli näkyviin kysyin häneltä;
tehdäänkö sovinto?
Silloin tyttö kipitti luokseni, halasi lujaa ja kuiskasi korvaan:
anteeksi.
Sitten minä pyysin anteeksi.
Loppupeleissä meistä kumpikaan ei varmaan edes muistanut, mikä välikohtauksen oli saanut aikaan.
Eikä sillä edes ollut väliä.
Meillä kaikki riidat sovittiin eikä nukkumaan menty koskaan riidoissa.
Veera myös esitti rakentavia vastalauseita sekä järkeviä mielipiteitä.
Joskus minun oli pakko luopua kannastani koska tyttö yksikertaisesti oli oikeassa.
Useimmiten oikeassa olin kuitenkin minä;
täytyy muistaa, että väittely käytiin aikuisen ja 6-vuotiaan välillä.
Mykkäkoulussa Veeran oli kympin oppilas, varmaan itsepäisen luonteensa vuoksi.
Jos tyttö päätti olla puhumatta niin hän myös oli.
Siitä muodostui vaikea asetelma, sillä minä en mykkäkoulua hallitse.
Minä yritin kaikkeni mutta tytön suu pysyi kiinni.
Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin turvautua viimeiseen mutta takuuvarmaan keinoon:
”Veera, kuuleksie tuon äänen?”
Suuret silmät suurenevat jännityksestä entisestään ja posket nykivät jo tietäen mitä pian seuraa.
”..zzzzzzzzzzzzz… ei kai vain…”
Tytön suu leviää jännittyneeseen virneeseen, pidättää naurua.
”.. onko ne…. zzzzZZZZZZZZZZ”
Tyttö vetää itsensä kippuraan, suojaa itsensä käsillään ja käkättää.
Apua, apua, ei kutituskärpäsiä!
Kutitan pieniä kylkiä, Veera nytkähtelee kutituksen ja käkätyksen voimasta.
Pystyn näkemään ne kuumuudesta punoittavat posket, silmille valahtaneet hiukset.
Leveän hymyn.
Kuulen sen käkätyksen ja korostetut hengenvedot.
Naurun.
Jenni Vartiainen laulaa laulussa Minä sinua vaan seuraavanlaisesti;
”Ihmiset kuin mantraa, sitä toistelee. Entä jos sen voima niin vain vähenee?”
Sanoin sen Veeralle jokainen päivä, kun hän oli luonani.
Aamuin, illoin. Päivälläkin.
Se oli ainoa asia, mitä en jättänyt tekemättä.
En koskaan siirtänyt.
Mikään ei mennyt sen eteen, että halasin tyttöä, annoin suukon poskelle ja kuiskasin hänen korvaansa.
Minä rakastan sinua.
Enemmän kuin taivaalla on tähtiä.
Sinä olet niin valtavan taitava sanojen kanssa, että saat upeasti tilanteet elämään. Lukija pääsee kurkistamaan sinun ja Veeran elämään. Näkee läheltä teidän kahden ainutlaatuisen suhteen. Sinun täytyy kirjoittaa. Sinulla on lahja ❤
Voi että sinä kirjoitat niin kauniisti teidän elämästänne! Jotenkin osaat vangita kirjoittamalla pieniä, tunteellisia hetkiä, joihin voi eläytyä. Sinulla oli ihana tytär ja teillä vaikuttaa olleen lämpimät välit. Sinun kirjoituksista välittyy niin selkeästi rakkaus teidän välillänne. Olen niin pahoillani, että teitä kohtasi tuollainen tragedia. Jäljellejäänyt joutuu hyväksymään tapahtuneen tapahtuneeksi. Suru kertoo, että olet rakastanut. Toivottavasti jonain päivänä surusi on haaleampi. Veera ei silti unohdu. ❤️