Eilen Facebook tarjosi minulle muistoa vuoden takaa;
teksti, jonka olen kirjoittanut Veeran isälle.
Tämä on kirje sinulle, joka tuhosit minun elämäni.
Olin jälleen talolla, joka oli joskus kotimme.
Tyttäremme koti.
Olen seissyt paikalla, jossa tyttäremme sydän löi viimeisen kerran.
Pieni elämänhaluinen sydän,
jonka sinä pysäytit.
Olen nähnyt jäljet, jotka kertovat liian varhain ja liian väärällä tavalla päättyneestä elämästä.
Jäljet voi korjata mutta elämää ei.
Ei tyttäremme eikä minun.
En voi ymmärtää miten olet pystynyt katsomaan kuinka
pienen, ihanan ja viattoman tyttäremme elämä päättyy.
Tyttären, joka oli sinulle kaikki kaikessa.
Tytär, jonka elämän sinä päätit.
Tekosi jälkeen puolustelin sinua;
et ollut oma itsesi, ei terve ihminen pysty sellaiseen.
Puolustelin sinua vaikka veit minulta sen,
mikä oli minulle tärkeitä.
Enää en pysty puolustelemaan sinua.
Vihaan sinua liikaa.
En silti toivo, että kituisit helvetissä.
En silti toivo sinulle pahaa.
Tiedän, että olet saanut rangaistuksesi.
Minä jatkan elämääni muistojen kanssa-
kauniiden muistojen ihanasta tyttärestämme.
Kannan muistoissani viimeistä kuvaa,
jossa tyttäremme vilkuttaa hymyillen.
Sinä sen sijaan elät ikuisesti oman viimeisen kuvasi kanssa.
Se on kuva omasta rakkaasta,
sinun tekosi takia kuolleesta lapsesta.
Sen kovempaa rangaistusta sinä et voisi saada.
Oli outoa lukea vuoden takaisia sanoja, jotka voisi tänään kirjoittaa uudelleen.
Tosin vihaaminen on väärä sana, siihen mitä tunnen Veeran isää kohtaan.
En vihaa häntä,
viha on tunne, jota hän ei ansaitse.
Hänen tekonsa kuvottaa minua,
hän kuvottaa minua.
En halua edes ajatella häntä.
Olen sanonut, että hänessä oli suhteemme aikana myös hyvää.
Se on totta.
Se hyvä vain jäi kaiken sen pahuuden, ilkeyden ja julmuuden alle.
Niitä oli enemmän.
Sanoin sen hänelle itselleenkin-
yritin saada tajuamaan käytöstään ja sen vaikutusta minuun.
Se oli turhaa.
Minä aiheutin kaiken-
hänen käytöksensä, suhteemme ongelmat.
Hänessä ei ollut vikaa,
hän oli vain viaton uhri.
Hyvä ihminen, joka lopulta tappoi oman lapsensa.
Oman lapsen tappaminen, tässä tapauksessa suorastaan teloittaminen, on jotain sellaista mikä peittää kaiken muun alleen;
on vain teko.
Kaikki hyvä, mitä joskus oli, menettää merkityksensä.
Edelleenkään en toivo hänelle mitään pahaa.
Aivan, kuten vuosi sitten kirjoitin hän on saanut rangaistuksensa.
Elää ikuisesti sen viimeisen kuvan kanssa,
tekonsa kanssa.
Siellä jossain hän näkee ja viimenkin ymmärtää, että kaikki oli hänen omaa harhaansa.
Tajuaa, että hänen kostonsa oli täysin turha.
Ostin kirjan, jossa kerrotaan Suomen sotien aikaisista kummituskokemuksista.
Se on mielenkiitoinen, suosittelen lukemaan.
Kertomukset eivät ole kauhutarinoita vaan kokemuksia, jotka voisi helposti uskoa todeksi vaikken mihinkään yliluonnolliseen oikein uskokaan.
Jäin miettimään omaa reaktiotani, jos Veera kummittelisi minulle.
Näkisinkö hänet pohjoisessa; tanssimassa ja laulamassa mummolan pihanurmella tai leikkimässä kioskia leikkikentällä, siinä liukumäen alla?
Vai täällä etelässä; ilmestyisikö hän sängyn reunalle supattamaan vai istuisiko sohvalla viilispurkin ja pillin kanssa?
Miten reagoisin?
Yrittäisinkö kaapata hänet syliini? Itkisinkö pettymystä, kun käteni haparoisivat ilmaa?
Tuskin ainakaan pelkäsin.
Eihän pienikokoista, lettipäistä tai takkutukkaista, etuhampaatonta ja kikattavaa kummitusta kukaan voisi pelätä.
Ihania kuvia Veerasta, muistoissa eletään päivä, päivältä.
Kotiuduttuani suren, kun en vielä voi mennä haudalle, koska siellä on lunta niin paljon ja jalkani ei vielä ole kunnossa.
Näin muutama yö sitten unen, että Veera leikkii samankokoisen tytön kanssa, en tunnistanut Hänen kaveriaan.
Itse uskon vahvasti enteisiin. Lomalla olin suunnitellut tekeväni yhtä ja toista, Veera-enkelinä puuttui, nyt mummi vain lepäät. Höyheniä oli siellä ja täällä, kadulla yksi höyhen tarttui juurikin oikeaan kenkääni, oikea jalka oli murtunut.
Kyllä pieni enkelimme seuraa meidän elämäämme <3
Voi miten kauniita kuvia Veerasta ja muutenkin kauniisti aina kirjoitat hänestä❤️❤️
Kyllä enteitä on ja niin kuin isomummi kirjoitti, juurikin höyhenet kertoo jonkun enkelin olevan läsnä ja kaikki muutkin ”kummitus” asiat ovat merkkejä siitä. Tuo vuodentakainen kirjoituksesi, ei varmaan kukaan luulekaan, että voisit tänään ajatella toisin tapahtunutta. On aivan varmaa, että kauniit muistot Veerasta vain lisääntyy sinulla Mari, mutta tunteesi ex-miestä ja tapahtumaa kohtaan ei muutu. Kun ei sitä pysty mitenkään ihmisjärjellä ymmärtämään. <3
Tapahtumasta on hyvin vähän aikaa. Mielesi suojaa sinua. Minulla ovat muistot lapsestani palanneet vasta puoli vuotta sitten. Viisi ja puoli vuotta on ollut tyhjää. Ei mitään ehkä pieniä häivähdyksiä. Minusta on ihanaa kun muistot alkavat palaamaan. Mieleni alkaa eheytymään. Sinulla on hyvin vahva yhteys vieläkin Veeraan. Hän ei ole kadonnut. Hänen energiansa on lähelläsi. Energia ei katoa mihinkään. Hän on osa sinua. Et pysty näkemään mutta olen varma, että pystyt tuntemaan hänet. Laita silmät kiinni hetkeksi. Tyhjennä ajatuksesi. Pystyt tuntemaan hänet. Voit tuntea hänen läheisyytensä tuulessa ja jopa vesisateen hyväilyssä. Hän pystyy olemaan kaikkialla ja ottamaan tätä kautta yhteyden sinuun. Kuuntele hänellä on mahdollisuus tulla mieleesi. Sitä kautta elämäsi muuttuu. Pystyt tuntemaan syvemmin ja ymmärrät elämää enemmän. Tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta niin kävi poikani kanssa. Tunsin, että sain hänet takaisin ja olen oppinut ymmärtämään mistä elämässä on oikeastaan kysymys. Hän on näyttänyt minulle tien ja ohjanut minua syvempään ja aidompaan itseeni ❤️