Näin viime yönä unta, jossa joku minulle tuntematon kysyi, onko minusta tullut filosofi.
Hän viittasi kysymyksellään blogini teksteihin ja niiden kirjoitustyyliin.
Tyyli ei kuulemma sopinut minulle.
Avattuani aamulla silmät, makasin puolisoni nimittämässä maatuska-asennossa (= kroppa suorana, kädet kylkiä vasten, peitto leukaan saakka vedettynä- vertailussa ehdottomasti lämpimin nukkumisasento) ja mietin asiaa.
Totuus on, että pystyn kirjoittamaan mistä vain ja miten vain.
Olen aina pystynyt.
Siitä asti, kun omaperäisellä puristusotteella pidelty kynä on saanut aikaan tunnistettavia kirjaimia, sanoja ja lauseita, on kirjoittaminen ollut minulle ominaisin tapa ilmaista tunteitani ja ajatuksiani.
Puhuminen sen sijaan on vaikeaa- en saa käännettyä ajatuksia puhekielelle.
Pahimmillaan saan aikaan epämääräistä sönkötystä, jossa täysin väärät sanat ovat väärissä kohdissa ja vielä väärinpäinkin eikä kuulija luonnollisesti saa tuotannosta yhtään mitään selvää.
Ei ole riskiä väärinymmärryksestä vaan se on varmaa.
Olen myös huomannut, että mitä enemmän yritän, sitä pahemmin menee pieleen.
Ajatukseni jäävät niille sijoille, joissa ne syntyivätkin; minun päähäni.
Siksi olen hyväksynyt ominaisuuden, päättänyt pitää suuni kiinni ja sen sijaan antaa kirjainten hoitaa ilmaisu.
Se on myös suuri syy siihen miksi hylkäsin terapian ja aloin pitämään Surupäiväkirjaa.
On totta, että tekstini ovat olleet kaunokirjoituksella kirjoitettuja.
Se ei kuitenkaan ole valinta.
Kirjoitan tekstini hetkestä, en pahemmin suunnittele ja valmistele niitä- toki sekin onnistuu. Yleensä tekstit syntyvät sellaisena, kuin ne ovat. Siirtyvät vain aivojen kätköistä koneelle. Tai puhelimen muistioon. Tai kalenteriin. Mikä tallennusväline nyt sillä hetkellä sattuu olemaan hollilla.
Nyt kerron jotain, mikä kuulostaa varmasti hullulta mutta lapsen ruumisarkkua pakettiauton peräkontissa kuskanneena voin kertoa, ettei se ole mitään.
Ajatukseni muuntuvat tekstiksi näkymällä erilaisina fontteina ja valmiina lauseina.
Vähä niinkuin säveltäjä Jean Sibelius näki sävelet eri väreinä. Sitä kutsutaan synestesiaksi.
Kun ajattelen Veeraa näen vain kauniita, kursivoituja fontteja.
Sellaisia hillittyjä, kaunokirjoitustyyppisiä-
ei niitä levottomia, yli-innokkaita koukeroita.
Niistä koukeroista tulee mieleen vain ensimmäiset wordit ja ala-asteella kyhätyt huoneenoven julisteet, joista selvisi huoneen omistaja ja henkilöt, joilla oli huoneeseen porttikielto.
Olen kertonut kauheita asioita kauniissa lauseissa.
Näen ne (ai kamala miten sekopäiseltä tuo kuulostaa) kauniina lauseina, koska ne liittyvät Veeraan.
En voi kirjoittaa niitä muutoin. Sellaisia ne ovat.
Kuten on jo aiemmin todettu, suru muuttaa ihmistä, niin näköjään tässä kirjoitusasiassakin.
Aiemmassa tekstissä kerroin, kuinka suru on muuttanut ajatusmaailmaani ja tapaani suhtautua asioihin.
Ne ovat syvällisiä muutoksia, sellaisia jotka sopivatkin suruun.
Kuoleman lopullisuus saa miettimään elämän tarkoitusta, sen arvoja ja kaikkea sellaista mitä ei normaalisti ruokakaupan maitohyllyllä tule ajatelleeksi.
Luulen, että tämän ilmiön tarkoitus on havahduttaa.
On kuitenkin muitakin, ei niin hirveän syvällisiä mutta sitäkin kummallisempia muutoksia, joiden olen huomannut ilmaantuneen suruaikana.
Seuraavaksi kerron teille kaksi muutosta, joiden tarkoitusta en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt.
Tai no, okei. Kakkonen nyt on aika selvä.
- Veeran kuoleman jälkeen himoitsin kokista. Ihan oikeasti hi-moit-sin.
Sinällään siinä ei mitään erikoista ole, onhan Coca-Cola ollut yksi suosituimpia virvoitusjuomia niistä Helsingin vuoden 1952 olympialaisista lähtien.
Erikoista siitä tekee se, että minä olen aina inhonnut ko. juomaa.
En ole voinut sietää sitä tunnetta, kun juoman poreet irrottavat hampaista kallisarvoisia palasia ja kuljettavat ne mukanaan vatsaan ja suolistoon ja niin edespäin.
En ole varma kumpaa olen pelännyt enemmän; sitä mitä ne hampaan palaset voivat suolistossa saada aikaan vai hammaslääkärilaskua.
Tänä päivänä juon edelleen kokista, olen hyväksynyt sen osaksi ruokaympyrääni mutta sokerittomana versiona- sen verran järkeä sillä surulla sentäs oli.
Tai ehkä puolisollani. - Petaan sängyn heti noustuani. Jokaikinen aamu.
Hävettää tunnustaa mutta en ole koskaan ollut sängynpetaajaihminen. Jostain syystä se on ollut aina todella vastenmielistä puuhaa enkä ole sitäpaitsi vielä tähän 31 vuoden ikään mennessä löytänyt sopivan kokoista päiväpeittoa.
Eli sellaista, jonka voi laittaa sänkyyn miten päin vain.
Tähän mennessä omistamiani on täytynyt käännellä ja tähdätä, nykiä ja asetella.
Kauhea työ ja lopputulos vielä kauheampi.
Sanotaan, että iltaisin pedattu sänky on unelle houkuttelevampi. Epäsymmetrisen, peitolla päällystetyn perunapellon rinnalla saunanlauteetkin on houkuttelevammat.
Nykyinen päiväpeitto on myös sellainen käänneltävä, tähdättävä, nyittävä ja aseteltava mutta silti suoritan työn jokaikinen aamu.
Palkinnoksi saan aamukahvia.
Kirjoittamisella on ollut surutyössä suuri merkitys ja vaikka lähtökohtaisesti kirjoitan itseni takia, olen kiitollinen kaikille teille, jotka tekstejäni luette.
Olette varmasti huomanneet, että olen aika huono (= tein juuri vähättelyn maailmanennätyksen) vastaamaan kommentteihin mutta jokaisen luen ja jokainen koskettaa.
Kiitos niistä.
Tuli mieleen hetki, kun toissakesänä Veeran kanssa puhalsimme pölykukkia, joiden yhteydessä saa toivoa.
Veera malttoi pitää toiveensa salaisuutena n. 3 minuuttia ennenkuin paljasti toivovansa, että tulisi lunta.
Oli ehkä elokuu.
En muista mikä oma alkuperäinen toiveeni oli mutta vaihdoin sen lennossa toiveeseen, ettei Veeran toive vielä toteutuisi.
Meidän molempien toive toteutui; Veera ehti nähdä ensilumen, hennon kylläkin, ja minä sain viettää vielä elokuun ilman lunta.
Jos löytäisin nyt pölykukan, niin minulla olisi kaksi toivevaihtoehtoa;
ykköstoive ja varatoive.
Käyttäisin varatoiveeni: toivon, että saisin työkseni kirjoittaa.
Jokainen varmasti arvaa mikä se ykköstoive olisi ollut ja miksi en käyttänyt sitä.
Kyllä, juuri siksi.
Se ei koskaan voi toteutua.
Mari, tahdon kiittää sinua hienoista, kauniista ja koskettavista teksteistäsi. Ne kertovat Veeran tarinaa ja ovat sinulle tapa käsitellä ajatuksiasi ja tunteitasi sekä surua ja tuskaa. Meille lukijoille ne antavat mahdollisuuden kunnioittaa Veeran muistoa ja elämää. Monelle tekstisi antavat myös sen, että kunnioitamme ja arvostamme elämää ja läheisiä ihmisiä ehkä enemmän kuin ennen.
Toivon sinulle voimaa jokaiseen päivään. Veeran muistoa ja elämää kunnioittaa niin paljon se, että olet jaksanut jatkaa eteenpäin. Olet pystynyt kokemaan ilon ja onnen tunteita. Veera kulkee aina mukanasi, sydämessäsi. Sinulla on lupa olla onnellinen.
Minäkin toivon, että voisit kirjoittaa työksesi. Kuten jo kommentoin aikaisemmin johonkin ensimmäisiin teksteihisi, sinulla on kirjoittamisen taito. Voimia sinulle ja terveisiä Veeralle, pidä äidistä huolta.
En ole muutamaan aikaan käynyt lukemassa tekstejäsi, nyt niitä olikin ilmaantunut monta.
1) Elämä jatkuu, ja se on hyvä.
2) Lapsen kuolema tuntuu tuskaa täynnä olevana, valtavana aivokasvaimena ja sen kipu viiltää jokaisena päivänä julmasti ja vastaanpanemattomasti,. Mutta jostain sen kaiken paskan ja tuskan alta elämän pieni verso löytää pieniä tarttumapintoja. Joka päivä. Jotain pientä.
Pystyisinpä sanomaan jotain lohduttavaa. En pysty. Tiedän, että surusi jatkuu niin kauan, kuin sinulla on elonaikaa jäljellä.
Tiedän myös, että sinun tapauksessasi surun kanssa oppii lopulta elämään. Koska on pakko. Koska täytyy. Periksi antaminen nimittäin tarkoittaisi, että lapsesi murhaaja voitti. Sie et voi antaa sen hirviön voittaa.
Moi. Löysin blogisi sattumalta eilen ja siitä asti olen lukenut jokaikisen postauksen ja olen itkenyt sitä lukiessani,sitä kuinka kauniisti kirjoitat Veerasta ja elämästäsi yleensä. Äidinrakkautesi välittyy joka sanasta.
On todella hienoa että puet ajatuksesi sanoiksi,aihe on pahin mahdollinen mutta liian vaiettu. Jokaisen pienen uhrin ääni ansaitsee tulla kuulluksi.